— Sanotaan, että te lähdette täältä? — kysyi Ludvig XV. —
Menettekö te nyt Picardiaan?
— En, sire, — vastasi prinsessa.
— Sittenpä aavistan, te lähdette pyhiinvaellusretkelle
Noirmoutiersiin, — sanoi kuningas kovemmalla äänellä.
— En, sire, — vastasi Madame Louise, — minä vetäydyn nyt Saint-Denis'n karmeliittiluostariin, jonka abbedissaksi voin päästä, kuten tiedätte.
Kuningas hätkähti; hänen kasvonsa pysyivät tyyninä, vaikka hän olikin tosiaan liikutettu.
— Ei, ei, tyttäreni, ettehän lähde minun luotani pois? — sanoi hän.
— On aivan mahdotonta, että te jättäisitte minut.
— Isäni, minä olen jo kauan sitten päättänyt vetäytyä sinne, ja teidän Majesteettinne on antanut minulle luvan; älkää siis estäkö minua enää, sitä rukoilen.
— Niin kyllä, annoin teille luvan, mutta kiellettyäni pitkän aikaa sen ehdottomasti, senhän tiedätte. Minä annoin sen toivossa, että rohkeutenne pettäisi, kun lähdön hetki tosiaan olisi tullut. Te ette voi hautautua luostariin, te, tyttäreni; se on jo ollut ja unohdettu tapa; luostariin mennään nykyään ainoastaan surun tai köyhyyden tähden. Ranskan kuninkaan tytär ei ole köyhä, mikäli minä tiedän, ja jos hän on onneton, ei sitä pidä kenenkään saada nähdä.
Kuninkaan sanat ja ajatukset muuttuivat sitä lennokkaammiksi, mikäli hän edelleen näytteli kuningasta ja isää, sillä ne ovat osia, joita näyttelijä ei koskaan esitä huonosti, milloin toista esittäessä kuiskaa ylpeys ja toista näytellessä todellakin suru.
Louise huomasi isänsä liikutuksen; ja moinen tunteen ilmaus, joka oli itsekkäässä Ludvig XV:ssä hyvin harvinainen, hellytti tytärtä jälleen paljoa enemmänkin kuin hän tahtoi näyttää heltyneensä, ja hän vastasi: