— Mihinkä anomuksiin ja hakemuksiin? — kysyi prinsessa Adelaide.
— Oh, tiedäthän nyt sen; — virkkoi prinsessa Sofia; — neiti Jeanne
Vaubernierin hakemuksiin.
— Ei, vaan neiti Langen audienssianomuksiinpas, — jatkoi prinsessa
Viktoria.
Kuningas kavahti vimmoissaan ylös. Hänen silmissään, jotka olivat tavallisesti niin tyynet ja lempeät, välkähti salama, joka ei luvannut sisaruksille hyvää.
Ja kun tuossa kolmikossa ei ollut ainoatakaan sankaritarta, joka olisi kestänyt isällisen vihan puuskan, niin vaipuivat heidän kaikkien päänsä myrskyn edessä.
— Kas niin, — sanoi kuningas, — näin te todistatte minun muka erehtyneen, kun väitin, että parhain teistä neljästä lähtee luotani.
— Sire, — sanoi prinsessa Adelaide, — teidän Majesteettinne kohtelee meitä pahoin, pahemmin kuin koiriaan.
— Sen minä uskon; minun koirani ovat minulle hyviä, kun menen niiden luokse; koirani ovat minun oikeita ystäviäni! Ja hyvästi siis nyt, mesdames. Minä menen Charlotten, Belle-fillen ja Gredinetin luokse. Elukka-raukat, niin, minä pidän niistä, pidän varsinkin sentähden, että niillä on hyvänä puolena se, etteivät ne aina hauku minulle totuuksia.
Kuningas läksi vimmoissaan pois. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt eteisessä neljää askelta, kun hän kuuli tyttäriensä laulavan takanaan kuorossa:
Pariisin suuren naiset
ja immet, nuorukaiset
on lempeen riutuvaiset
ja huokaa, vaikertaa! Oijoi, oijoi!
Se myöskin Blaisen heilun
vie hautaan, armastellun
reilun
lellun,
heilun
jo sängyn omaks saa, Hohoi!