Se oli ensimäinen värssy erästä rouva Dubarrytä vastaan sepitettyä laulua, jota laulettiin kaduilla nimellä La Belle Bourbonnaise.
Kuningas aikoi jo melkein kääntyä takaisin, ja ehkäpä eivät prinsessat olisi olleet liioin tyytyväiset häneen palaamiseensa, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja huusi päästäkseen kuulemasta:
— Herra koirakapteeni hoi, herra koirakapteeni!
Upseeri, jolla oli tämä merkillinen arvonimi, kiiruhti hänen luokseen.
— Avatkaa koirakamari, — sanoi kuningas.
— Oh, sire, — huudahti upseeri syöksähtäen kuninkaan eteen, estämään hänen kulkuaan, — älköön teidän Majesteettinne menkö enää askeltakaan.
— No mikä nyt sitten on, sanokaa? — virkkoi kuningas pysähtyen koirahuoneen ovelle, jonka takaa kuului koirain uikutus, kun he vainusivat isäntänsä olevan lähellä.
— Sire, — vastasi upseeri, — antakaa intoni anteeksi, mutta minä en voi sallia nyt kuninkaan mennä koirien luokse.
— Ahaa, — sanoi kuningas, — ymmärrän, kamari ei ole järjestyksessä… No niin, päästäkää Gredinet tänne.
— Sire, — jupisi upseeri kasvot tyrmistyneinä, — Gredinet ei ole huolinut ruokaa eikä juomaa kahteen päivään ja peljätään, että sillä on vesikauhu.