Rouva de Béarn ei tahtonut hukata isiensä perinnön viimeisiäkin tähteitä koettaessaan hankkia itselleen takaisin riidanalaisia kymmentä kahdestoista-osaa niistä; sillä hän oli, kuten olemme sanoneet, tuollainen nainen, jota kaikkina aikoina kutsutaan vanhan kansan ihmiseksi, nimittäin viisaan varova, itsepäinen ja ahnas.
Hän olisi luultavastikin ajanut itse koko perintöjuttunsa, haastattanut vastustajansa oikeuteen, puolustanut asiansa ja toimittanut tuomion nopsemmin kuin mikään prokuraattori, asianajaja tai oikeudenpalvelija; mutta hänen nimensä oli Béarn,[53] ja se nimi tuotti haittaa monessa kohden. Ja siitä johtui, että rouva de Béarn vietti aikansa nykyään surun ja huolen kalvamana, aivan kuin mikä jumalainen Akilles telttaansa vetäytyneenä ja kärsien kuin sama sankari tuhannet kuolemantuskat kuullessaan tuon taistelutorven äänen, jolle hän oli olevinaan kuuro, tutkiskellen päivisin silmälasit nenällä vanhoja pergamentteja ja puolustaen yöt asiaansa korvatyynylleen, verhoutuneena persialaiseen yömekkoon ja harmaat hapset epäjärjestyksessä. Niinhän ajoi perimisjuttuaan, josta hän riiteli Saluces-suvun kanssa, ja itsekseen voitti hän aina sen niin kaunopuheisesti, että hän iloissaan menestyksestään toivoi asianajajalleenko yhtä hyvää puheenlahjaa kuin hänellä itsellään oli.
Nyt ymmärrämme, että Chonin tiedot, kun hän ilmestyi neiti Flageot'na vanhan kreivittären luokse, olivat tälle melkoisen miellyttävä yllätys.
Nuori kreivi palveli armeijassa ja oli siis poissa kotoa.
Ihminen uskoo aina sitä, mitä hän toivoo. Ja niinpä antoi myöskin rouva de Béarn tuon nuoren naikkosen puijata itsensä helposti kertomuksellaan.
Pieni epäilyksen varjo hänessä kuitenkin oli huomattavissa; hän oli tuntenut mestari Flageot'n jo kaksikymmentä vuotta; hän oli käynyt ainakin pari sataa kertaa hänen asunnossaan Rue du Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrella, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt siellä, neliskulmaisella lattiamatolla, joka tuntui hänestä varsin pieneltä asianajajan aution suureen huoneeseen verrattuna, koskaan ei hän ollut nähnyt siellä lasta tulevan kärkkäästi anelemaan namusia miesten tai naisten taskuista, joiden asioita mestari Flageot ajoi.
Mutta turha oli nyt ajatella asianajajan mattoa ja turha miettiä lasta, joka sillä matolla olisi saattanut leikkiä, tai vaivata päätänsä kaivamalla todistuskappaleita muistostaan: neiti Flageot oli neiti Flageot, siinä ei mikään auttanut.
Sitäpaitsi oli vieras naimisissa eikä tullut suinkaan Verduniin vakituisesti tälle asialle, vaan aikoi mennä edelleen Strassburgiin miehensä luokse. Ja tämä viimeinen seikka oli vahva varustus kaikkia pahoja epäilyksiä vastaan.
Ehkäpä olisi rouva de Béarnin pitänyt pyytää neiti Flageot'lta kirjettä, jolla hän olisi voinut saada häneltä täyden luottamuksen. Mutta ellei isä voi lähettää omaa tytärtään varustamatta häntä moisella kirjelmällä, kenelle hän sitten saattaa uskoa minkään luottamusasian?
Ja miksikä peljätä sellaista? Mitä arvoa moisilla epäilyksillä oli? Mitä varten kukaan olisi matkustanut kolmenkymmenen peninkulman matkan esittämään kreivitär de Béarniile pelkkiä sepustuksia? Jos rouva de Béarn olisi ollut rikas, jos hän olisi ollut jonkun pankkiirin, yleisvuokraajan tai veronkantajan vaimo, jos hän olisi saattanut lähteä Pariisiin komeilla vaunuilla ja kuljettaa mukanaan pöytähopeita ja jalokiviä, olisi hän voinut ajatella, että tämä oli varkaiden keksimää salajuonta. Mutta rouva de Béarn vaan nauroi sattuessaan ajattelemaan, miten ankarasti ne varkaat pettyisivät, jotka olisivat niin vähän perillä asioista, että häntä muistaisivat.