Heti kun Chon oli lähtenyt hänen luotaan tavallisessa porvarisnaisen puvussaan ja yhden ainoan hevosen vetämillä pienillä kääseillä, jotka hän oli vuokrannut viimeisen edellisestä kyytipaikasta jättäen sinne vaununsa, nousi kreivitär de Béarn nyt vuorostaan huonoihin vaunuihin, ajatellen, että nyt oli aika tehdä jokin uhraus. Ja hän kiiruhti kyytimiehiä siinä määrin, että joutuikin Chausséen kylän ohi jo tuntia ennen dauphinea ja että saapui Saint-Denis'n tulliportille jo viisi kuusi tuntia ennen kuin neiti Chon.
Kun matkustavalla vanhalla rouvalla oli sangen vähän matkatavaroita mukanaan ja koska hänen ensimäinen asiansa oli nyt saada lähempiä tietoja, niin pysäytti hän vaunut Petit-Lion-kadun varrella, mestari Flageot'n talon portilla.
Kuten ymmärretään, ei tuo pysähdys voinut tapahtua kokoamatta joukon uteliaita, ja pariisilaiset ovat kaikki uteliaita, noiden kunnianarvoisain ajoneuvojen ympärille, jotka näyttivät olevan peräisin Henrik IV:nnen ajoilta, muistuttaen vankan ja momumentaalisen rakenteensa sekä käpertyneiden nahkauudintensa puolesta, jotka kauheasti vinkuen soluivat vihertävällä vaskipuikolla, juuri tuon ruhtinaan mieliajoneuvoja.
Petit-Lion-katu ei ole leveä. Rouva de Béarn tukki sen täydellisesti majesteettisilla vaunuillaan, ja kun hän oli maksanut kyytimiehille, niin käski hän heidän viedä vaunut majataloon, jossa hänen oli tapa asua Pariisissa käydessään, nimittäin Kiekuvaan Kukkoon, joka oli Saint-Germain-des-Prés-kadun varrella.
Sitten nousi kreivitär de Béarn ylös hra de Flageot'n pimeitä portaita rasvaisen kaidenuoran johdolla; portaissa vallitsi viileys, joka ei ollut muorista lainkaan epämiellyttävä, sillä hän oli uupunut kiivaasta ajosta ja maantien helteestä.
Kun Marketta-palvelijatar oli ilmoittanut mestari Flageot'lle rouva kreivitär de Béarnin tulon, kohotti asianajaja ylös housunsa, joiden hän oli antanut kuumuuden tähden valua alas, painoi päähänsä peruukin, joka aina oli hänen ulottumissaan, ja pisti ylleen kuvikkaasta pumpulista valmistetun yönutun.
Tällaisessa juhlallisessa asussa meni hän sitten hymyillen ovelle. Mutta hänen hymyssään oli niin selvä hämmästyksen vivahdus, että kreivittärellä oli täysi syy hänelle sanoa:
— No, tässä minä olen, hra Flageot, minä!
— Kyllä, — vastasi Flageot, — sen näen, kreivitär.
Sitten sulki asianajaja häveliäästi yötakkinsa ja vei kreivittären nahkaiseen nojatuoliin työhuoneensa valoisimpaan nurkkaan, ja toimitti hänet sillä tavoin tarpeeksi loitolle kirjoituspöytänsä luota, sillä hän tiesi tulijan sangen uteliaaksi.