— Sitä, että saisitte tehtäväksenne viedä tämän virkavaltuuden hänen neekerilleen… se olisi sangen edullinen keino päästä puheisiin.
— Niinkö luulette, monseigneur? — kysyi kreivitär ymmällään.
— Aivan varmaan; mutta…
— Mutta?… — toisti vanha rouva.
— Mutta te ette tunne ketään hänen läheisiään?
— Entäpä te, monseigneur?
— Niin minä?
— Niin.
— Minä joutuisin siinä melkoisen tukalaan asemaan.
— Ah, siispä ei onni tahdo tosiaan minua suosia, — virkkoi käräjätäti väsyneenä näihin moniin käänteisiin. — Teidän Ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut vastaan paremmin kuin minua on koskaan otettu ja juuri silloin kuin en toivonut teitä näkevänikään. Ja kuitenkin puuttuu tästä eräs seikka. Minä, joka en ole ainoastaan taipuvainen menemään rouva Dubarryn puheille, — minä, Béarnein sukua, — vaan myöskin alentuvainen lähtemään asialle tuon inhottavan neekeripojan luo, jota en olisi kunnioittanut edes potkulla takapuoleen, jos olisin tavannut hänet kadulla, minä en nyt kuitenkaan voi päästä edes tuonkaan pienen kuvatuksen eteen…