Varakansleri alkoi jälleen silitellä otsaansa ja mietiskellä neuvoa, kun lakeija yhtäkkiä tuli ilmoittamaan:
— Hra varakreivi Jean Dubarry! Näiden sanain kajahtaessa löi kansleri hämmästyneenä vastatusten kätensä, ja kreivitär vaipui nojatuoliinsa ällistyksestä puolihengettömänä.
— Sanokaapa vielä, että onni on teidät hyljännyt, madame! — huudahti kansleri. — Ah kreivitär, päinvastoin itse taivas taistelee puolestanne.
Sitten kääntyi hän lakeijan puoleen, antamatta vanhuksen edes selviytyä hämmästyksestään.
— Pyydä kreiviä sisään.
Lakeija poistui; hetken päästä hän palasi johtaen sisään vanhaa tuttavaamme Jean Dubarrytä, joka astui huoneeseen jäykin jaloin ja käsivarsi kääreessä.
Kun oli lausuttu tavalliset kohteliaisuudet ja kun kreivitär aikoi epäröiden ja vavisten nousta ylös ja lähteä pois ja kansleri puolestaan oli hyvästellyt häntä heikosti päätään kumartaen ja ilmaisten siten vastaanoton päättyneeksi, — sanoi varakreivi Jean:
— Anteeksi, monseigneur, anteeksi, madame, että teitä häiritsin, pyydän kohteliaimmin; mutta olkaa vaan täällä, madame… hänen Ylhäisyytensä luvalla; minulla on sanottavaa hänelle ainoastaan pari sanaa.
Kreivitärtä ei olisi tarvinnut pyytää istuutumaan; hänen sydämensä oli kukkurallaan ja sykki kiivaasti odotuksesta.
— Mutta ehkä teitä häiritsen, monseigneur? — sammalteli