hän.
— Oh, ette suinkaan, ette suinkaan. Ainoastaan pari sanaa hänen Ylhäisyydelleen, ryöstän vain kymmenen minuuttia hänen kallista aikaansa; sen verran, että ehdin tehdä valitukseni.
— Valituksen, te? — kysyi kansleri varakreivi Dubarryltä.
— Murhayritys, monseigneur, niin: murhayritys! Te ymmärrätte, että minä en voi sellaista jättää silleen. Ihmistä voidaan häväistä, laulaa hänestä pilkkalauluja ja panetella häntä, sen kaiken kestää ja elää kuin ennenkin; mutta jos ihminen suorastaan tapetaan, mordieu, siitä kuolee!
— Selittäkää, monsieur, — kehoitti kansleri, muka vallan kauhistuksissaan.
— Se on pian tehty; mutta, hyvänen aika, minä häiritsen madamea hänen vastaanotto-ajallaan.
— Kreivitär de Béarn, — esitteli silloin kansleri vanhan rouvan
Jean Dubarrylle.
Jean Dubarry astui hienosti askeleen taaksepäin kumartaakseen ja samoin teki kreivitär lyykistääkseen, ja he tervehtivät nyt molemmat toisiaan aivan yhtä juhlallisesti kuin olisivat olleet hovissa.
— Minun asiani vasta teidän asianne jälkeen, hra varakreivi, — sanoi kreivitär.
— Oh, kreivitär, kuinka voisin tehdä sellaisen majesteettirikoksen naisille tulevaa kohteliaisuutta vastaan!