— Taas tuo iänikuinen: Olkaa huoletta! Se saa minut aivan vimmaan! Nuoruus, mieletön nuoruus, itserakas nuoruus! — huudahti vanhus paljastaen synkässä naurussa hampaattoman suunsa, ja hänen silmäkuoppansa näyttivät entistäänkin ontommilta.
— Mestari, — sanoi Akharat, — tulenne sammuu, sulattimenne jäähtyy. Mitä sulattimessanne nyt onkaan?
— Katso.
Nuori mies totteli, avasi sulattimen kannen ja näki siellä pienen pähkinän kokoisen, lasimaiseksi muuttuneen hiilikappaleen.
— Timantti! — huudahti hän. Mutta hän jatkoi melkein heti:
— Niin, mutta läikällinen, epätäydellinen, arvoton.
— Siksi, että tuli sammui, Akharat; siksi, ettei minun lieteni suojana ollut savuhattua, tiedä se!
— Antakaa minulle anteeksi, mestari, — pyysi nuori mies käännellen ja katsellen timanttia, josta vuoroin sinkosi kirkkaita säteitä ja joka vuoroin oli tumma; — oi, antakaa minulle tosiaan anteeksi ja nauttikaa jotakin ravintoa pysyäksenne voimissa.
— Tarpeetonta. Minä join lusikallisen eliksiiriäni kaksi tuntia sitten.
— Te erehdytte, mestari, te joitte sen tänä aamuna kello kuusi.