— Mutta paroonitar ei kai luovu oikeudestaan, — kysyi käräjätäti.
— Nyt jouduimme jälleen samaan, josta aloimme: te olette siinä tapauksessa kaikesta huolimatta tarjoutunut, ja hänen Majesteettinsa ei ole siitä sen vähemmän kiitollinen.
— Mutta olettaen, että rouva d'Alogny suostuisikin ehdotukseen, eihän voida kuitenkaan riistää häneltä sellaisia etuja, — sanoi kreivitär de Béarn koettaen kaikin mokomin päästä selville, mikä tässä asiassa oikein piili.
— Kuninkaan hyvyys minua kohtaan on loppumaton, — huomautti kuninkaan lemmitty.
— Oh, mikä isku se olisi noiden Salucesien pääkuoreen, joita minä en voi kärsiä! — huudahti Jean Dubarry.
— Jos tarjoaisinkin teille palvelustani, — jatkoi vanha käräjätäti, jota hänen oma etunsa ja samalla tämä hänen kustannuksellaan näytelty ilveily vetivät yhä enemmän tuumaan suostumaan, — jos tarjoaisinkin palvelustani teille, niin en silti luulisin voittavani juttuani. Sillä tuskinpa asia, jota pidetään tänään aivan hukattuna, tulisi huomennakaan niin helposti voitetuksi.
— Kyllä, jos kuningas nimenomaan sitä tahtoisi! — vastasi varakreivi kumoten nopeasti tämän uuden epäilyksen.
— Ei, kreivitär on oikeassa, — virkkoi kuninkaan lemmikki, — minä olen aivan samaa mieltä kuin hän.
— Mitä sanot? — huudahti varakreivi pyöristellen silmiään.
— Sanon, että olisi näin ylhäistä nimeä käyttävän naisen arvon mukaista, että oikeusjuttu kulkisi tavallista kulkuaan. Mutta kukaan ei voi vastustaa kuninkaan tahtoa eikä estää hänen anteliaisuuttaan. Ja ehkäpä kuningas, jos hän ei nykyään, varsinkin suhteiden tähden, joissa hän on parlamenttiin, haluaisi muuttaa oikeuden kulkua, niin ehkäpä hän tarjoaisi kreivittärelle jonkin muunlaisen korvauksen vahingosta?