— Kunniakkaan, — kiiruhti varakreivi sanomaan. — Aivan niin, pikku kälyni, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi.
— Oi, millä voisikaan korvata tappiomme oikeudessa, tappion, joka vie meiltä kaksisataa tuhatta livreä, — äänsi käräjätäti vaivaloisesti huokaillen.
— Kyllä, — vastasi rouva Dubarry, — ensinnäkin esimerkiksi sadantuhannen livren kuninkaallisella lahjalla.
Liittoutuneet katselivat uhriaan ahnain silmin. — Minulla on poika, — virkkoi vanha kreivitär.
— Sen parempi. Yksi palvelija lisää valtiolle ja uskollinen puolustaja kuninkaalle.
— Siis poikani hyväksi tehtäisiin jotain, madame, luuletteko niin?
— Minä menen siitä vastuuseen, — sanoi Jean; — ja vähin, mitä hän voi toivoa, on santarmirykmentin luutnantin arvo.
— Onko teillä muitakin omaisia? — kysyi kuninkaan lemmikki.
— Kyllä, yksi veljenpoika.
— No hyvä, kai keksittäisiin jotain veljenpojallekin sopivaa.