Pikentti tuli takaisin tuoden japanilais-porsliinisella lautasella ison pyöreän leivän, johon oli pistetty pitkä ja terävä veitsi.
Kuningas viittasi pikenttiä tulemaan mukaansa ja läksi tyytyväisenä menemään lammikolle päin.
Suvun perinnäistapana oli syöttää karppeja. Suuri kuningas ei lyönyt sitä työtä laimin ainoanakaan päivänä.
Ludvig XV istahti nurmipenkille, jolta paikalta hänen edessään oli ihana näköala.
Siellä oli ensinnäkin tuo pieni lammikko nurmikkoisine rantoineen; ja kauempana kylä kahden vuoren välissä, joista toinen, itäänpäin oleva, kohosi jyrkkäkupeisena kuin Vergiliuksen sammaleinen kallio, joten sen laelle rakennetut olkikattoiset majat ovat kuin lasten leluja pistettyinä sananjaloilla täytettyyn laatikkoon.
Vielä kauempana näkyivät Saint-Germainin päädyt, sen jättiläismäiset portaat ja terassien loppumattomat puistokujat. Ja vieläkin kauempana Sannois'n ja Cormeilles'n sinertävät rinteet, ja kaiken yllä punertavalta ja harmaalta vivahtava taivas, joka kaartui maiseman ylitse kuin upea kuparinen kupooli.
Ilmassa oli ukkosta, puitten lehdet piirtyivät mustina niittyjen vaaleanvihreää väriä vastaan. Vesi, joka seisoi liikkumatta ja eheänä kuin laajan öljylammikon kalvo, särkyi tuon tuostakin, kun sen tummasta syvyydestä hypähti pinnalle silloin tällöin kala, vilahtaen hopeana, pyytämään vesihämähäkkiä, joka hiihteli pitkillä jaloilla veden pintaa.
Silloin laajenivat suuret ympyrärenkaat laajenemistaan vedenkalvolla ja viruttelivat koko tuon laajan liinan vuorotellen valkeilla ja mustilla kehillä.
Rannoilla näki mykkäin kalain nostavan ylös vedestä suuria päitään, varmoina siitä, ettei niiden koskaan tarvitsisi peljätä ei koukkua eikä verkkoa, vaan voivansa tulla rauhassa imemään lammen partaan yli riippuvia apilaita ja katselemaan suurin, jäykin silmin, joissa ei olisi luullut olevan näköä, kaislikossa pulahtelevia pieniä, harmaita sisiliskoja ja vihreitä sammakoita. Kun kuningas oli kuin ainakin mies, joka osaa hukata aikansa, katsellut joka taholta maisemaa ja lukenut, montako taloa lähimmässä kylässä oli ja montako kylää oli kauempana, otti hän leivän viereensä jätetyltä lautaselta ja alkoi leikellä siitä suuria palasia.
Karpit kuulivat veitsenterän karahtelevan leivänkuoreen, ja kun ne oli tottuneet tähän ääneen, joka ilmoitti niille päivällisajan tulleen, kiiruhtivat ne niin lähelle kuin mahdollista näyttäytyäkseen hänen Majesteetilleen ja pyytämään tätä antamaan heille armossa heidän jokapäiväisen leipänsä. Ne olivat yhtä nöyriä mille pikentille tahansa, mutta kuningas tietysti luuli, että ne vaivasivat itseään hänen tähtensä.