Hän alkoi nyt heitellä veteen leipäpalasia; ne painuivat ensin pinnan alle ja nousivat sitten jälleen näkyviin, ja niistä oteltiin hetki, kunnes ne liukesivat veteen ja katosivat sitten olemattomiin.
Oli tosiaan sangen hupaista ja merkillistä nähdä noita leivän kuoria hyppelemässä näkymättömien kuonojen sysiminä veden pinnalla, kunnes ne tulivat iäksi niellyiksi.
Puolen tunnin päästä huomasi hänen majesteettinsa, jolla oli riittänyt kärsivällisyyttä viiltää noin satasen leipäpalasta, tyydytyksekseen, ettei niistä noussut ainoaakaan enää pinnalle.
Mutta silloin olikin jo kuningas tähän työhön väsynyt ja muisti, että Boucher saattoi antaa hänelle toista huvia: se huvitus oli tosin vähemmän viehättävää kuin katsella karppeja, mutta maalla täytyy tyytyä siihen, mitä saa.
Ludvig XV lähti siis kävelemään paviljonkiin päin. Boucher tiesi jo asian ja odotti hänen tuloaan. Jatkaen yhä työtään tai ollen sitä muka jatkavinaan, hän tähysteli ulos kuningasta; hän näki hänen tulevan paviljonkiin päin ja silloin järjesteli hän ylen hyvillään kaulaliinaansa ja veti paikalleen kalvostimiaan ja nousi ylös tikapuilleen, sillä hänelle oli sanottu, ettei hänen pitänyt olla huomaavinaan kuningasta tämän tullessa Luciennesiin. Hän kuuli lattian takanaan narisevan valtiaan astellessa ja alkoi silloin siveltimellään muovailla pientä pyöreää amoria, joka varasti nuorelta sinisiin silkkiliiveihin ja olkihattuun puetulta paimenneidolta ruususen. Hänen kätensä vapisi, sydämensä sykki kovasti.
Ludvig XV pysähtyi kynnykselle.
— Oh, hra Boucher, — sanoi kuningas, — te haisette tärpätiltä!
Ja kuningas meni pois.
Boucher-parka luuli saavansa kuulla parempia kohteliaisuuksia, niin vähän taiteilija kuin kuningas olikin. Ja nyt hän oli melkein pudota alas tikapuiltaan ällistyksestä.
Hän laskeutui permannolle ja läksi kyyneleet silmissä pois työstään, välittämättä edes puhdistaa palettiaan ja pestä pensseleitään, jota työtä hän ei lyönyt muulloin laimin ainoanakaan iltana.