Hänen Majesteettinsa katsoi kelloaan. Se oli seitsemän.
Ludvig XV palasi linnaan, ärsytteli siellä apinaa, puhutti papukaijaa ja otti vuorotellen hyllyiltä kaikki kiinalaiset koruesineet, mitä näki.
Tuli pimeä.
Hänen Majesteettinsa ei pitänyt pimeistä huoneista; sytytettiin siis tulet.
Mutta yhtä vähän hän piti yksinäisyydestäkään,
— Vaununi valmiiksi neljännestunnin päästä, — sanoi kuningas. — Ma foi, — lisäsi hän, — kreivitär saa vielä aikaa neljännestunnin, mutta ei minuuttiakaan enempää.
Ja Ludvig XV venähti sohvalle vastapäätä kamiinia ja otti nyt tehtäväkseen odottaa noiden viidentoista minuutin eli yhdeksänsadan sekunnin loppumista.
Kun kellon heiluri, joka esitti sinistä elefanttia punainen sulttaanitar seljässä, heilahti neljännensadannen kerran, nukahti hänen Majesteettinsa.
Kuten hyvin arvaa, varoi lakeija, joka tuli hänelle ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiit, herättämästä kuningasta. Ja tästä korkean unen kunnioittamisesta oli seurauksena, että kun kuningas heräsi, näki hän edessään rouva Dubarryn sangen vähän unisena, mikäli näytti, ja katselemassa itseään ihmettelevin silmin. Zamore odotti oven pielessä valmiina noudattamaan ensimäistä käskyä.
— Ah, tekö, kreivitär, — sanoi kuningas kohottautuen pystysuoraan asentoon, mutta jääden kuitenkin istumaan.