— Uuden maanosanko? —, kysyi kreivitär.
— En, — vastasi kuningas; — maanosa, se nyt olisi liian kunnianhimoista, ja kuningaskunnassa on minulla jo enemmän kuin tarpeeksi. Vaan saaren, pienen pohjukan maapallolla lumotun vuoren, palatsin, jossa Armidana on eräs ystävättäristäni ja jonka ovea varjelevat kaikenlaiset hirviöt silloin kun tahdon unohtaa…
— Sire, — sanoi kreivitär ja ojensi kuninkaalle karahviin jossa oli jääkylmää samppanjaa, juomaa, mikä oli aivan uutuus siihen aikaan, — sire, tässä onkin juuri Lethe-virrasta ammennettua vettä.
— Vai Lethe-virrasta, kreivitär; oletteko varma siitä?
— Kyllä, sire; sen toi juuri Jean-parka manalasta, johon hän oli joutumaisillaan.
— Kreivitär, — sanoi kuningas kohottaen lasiaan, — siis hänen onnellisen ylösnousemuksensa malja; mutta ei politiikkaa, pyydän.
— Sitten en tiedä, mistä puhuakaan, sire; ehkäpä teidän
Majesteettinne tahtoisi kertoa jotain, te, joka kerrotte niin hyvin.
— Ei; mutta minä luen teille runon.
— Runon! — huudahti rouva Dubarry.
— Niin, juuri runon… Mitä kummaa siinä on?