Päinvastoin, oikein kohteliaassa kirjeessä.
— Ahaa, ymmärrän, teidän Majesteettinne on tänään työskennellyt postipäällikön kanssa.
— Juuri niin.
— Lukekaa, sire, lukekaa hra de Voltairen säkeet. Ludvig XV aukaisi pienen paperiarkin ja lausui:
Oi Afrodite, äiti sulotarten,
miks synkennellä Paphon juhtain hurmaa
näin tahdot epäilyksin mustin, mitä varten
sa mietit sankarille halpaa surmaa?
Odysseys kallis isänmaalleen on;
hän Agamemnonin on tuki, vankin
mies toimen, jonka äly verraton
löi kahlein Troian voiman korskeankin.
Muut jumalat jo laske valtaas, heiltä
sydämet kauneudellas valtikoi;
juo onnes malja, naura, hekumoi
ja poimi ruusut Olymposi teiltä;
mut meille suosiosi hymy suo:
Poseidon tuima tyynnyttele tuo.
Odysseys, saanut Troian kauhuun suureen,
mies kuolevainen, jolle kaunaa kannat,
ei sulle peljättävä, jos vaan annat,
hän vaipuu kauneutesi jalkain juureen.
— Näkee selvästi, sire, — sanoi kreivitär enemmänkin suutuksissaan kuin kiitollisena tästä runollisesta lähetyksestä, — näkee, että hra de Voltaire tahtoo sopia teidän kanssanne.
— Oh, mitä siihen tulee, se on turhaa vaivaa, — vastasi Ludvig XV; — hän on rettelöitsijä, joka vääntäisi koko kaupungin nurin, jos pääsisi takaisin Pariisiin. Menköön ystäväni ja serkkuni Fredrik II:n luo; meille riittää jo Rousseau. Mutta ottakaahan tämä runo, kreivitär, ja miettikää sitä.
Kreivitär otti paperin, kiersi sen tulitikun tapaiseksi puikoksi ja asetti lautasensa viereen.
Kuningas katseli hänen menettelyään.
— Sire, — virkkoi Chon, — eikö hiukan Tokaijin viiniä?