— Kuninkaille ei äänestetä kuvapatsaita, Sartines, he äänestävät ne itse itselleen. Ja kuka on saanut veistääkseen tuon mestariteoksen?
— Kuvanveistäjä Pigale. Hän on matkustanut Ferneyhin laatimaan luonnosta. Sillä välin tulee nimiä aivan tulvaamalla rahankeräysluetteloon. On jo saatu kokoon kuusituhatta écu'ta, ja huomatkaa, että ainoastaan kynämiehillä on oikeus merkitä nimensä rahankeräykseen. Kaikki tuovat roponsa. Se on oikeaa pyhiinvaellusta. Itse hra Rousseau on merkinnyt kaksi sieviä louisdoria.
— No niin, mitä tämä mielestänne minuun kuuluu? — kysyi Ludvig XV.
— En ole kirjailija, asia ei siis koske minua.
— Sire, minä toivoin saavani kehoittaa teidän Majesteettianne tekemään jyrkän lopun tästä mielenosoituksesta.
— Varokaa sitä, Sartines. Sen sijaan, että he nyt keräävät hänelle pronssipatsasta, keräisivät he hänelle kultaisen. Antaa heidän touhuta. Oh, jumaliste, onpa hän pronssissa vielä rumempi kuin elävässä lihassa.
— Teidän Majesteettinne haluaa siis, että asia saa mennä menojaan?
— Haluan? Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, Sartines, haluta ei ole tässä sopiva sana. Tietysti minä tahtoisin kaiken tuollaisen estää; mutta mitä minä taidan, sehän on mahdotonta. Se aika on mennyt, jolloin kuningasvalta saattoi sanoa filosofialle kuten Herramme valtamerelle: "Tätä kauemmaksi et tule." Jos nostaisimme metelin tuloksitta, jos iskisimme osaamatta, näyttäisimme vaan heikkoutemme. Parempi on kääntää silmänsä pois, Sartines, eikä olla näkevinään.
Poliisipäällikkö huokaisi.
— Sire, — sanoi hän, — jos emme rankaise näitä miehiä, hävittäkäämme ainakin heidän tekonsa. Tässä on luettelo kirjoista, joiden tekijöitä vastaan täytyy välttämättä nostaa kanne; sillä toiset karkaavat niissä valtaistuimen kimppuun, toiset kirkon. Ensinmainitut ovat kapinallisia, viimemainitut jumalattomia.
Ludvig otti luettelon ja luki ikävystyneellä äänellä: