Kun kreivitär joutui Antin-nimiselle sillalle, joka vei erään Seineen laskevan viemärijoen ylitse, mikä taas ympäröi Pariisia Seinestä la Roquetteen saakka, niin näki hän siellä häntä odottavat vaunut.
Näissä vaunuissa istui varakreivi Jean erään prokuraattorin seurassa, ja herrat näyttivät kiihkeästi väittelevän keskenään.
Heti kun Jean huomasi kreivittären, hyppäsi hän alas vaunuistaan jättäen prokuraattorin ja viittasi sisarensa kuskia pysäyttämään.
— Joutuin, kreivitär, — sanoi hän, — joutuin, nouse minun vaunuihini ja aja nopeasti Saint-Germain-des-Prés-kadulle.
— Pitääkö tuo vanha rouva meitä siis narrina? — kysyi rouva Dubarry ja siirtyi toisiin vaunuihin. Ja prokuraattori muutti niinikään, kun varakreivi antoi merkin, vaunuja.
— Niinpä luulen, kälyseni, — vastasi Jean; — se on kuitti saadusta tai paremminkin ennakkovaatimus.
— Mutta mitä sitten on tapahtunut?
— Lyhyesti sanoen seuraavaa: Minä jäin Pariisiin, sillä minä olen aina epäluuloinen ja olen sitä täydellä syyllä, kuten näet. Kun kello oli yhdeksän illalla, läksin minä maleksimaan Kiekuvan Kukon majatalon edustalle. En huomannut mitään erikoista, en mitään toimenpiteitä, akan luona ei käynyt vieraita, kaikki meni aivan loistavasti. Minä siis arvelin voivani palata kotiin nukkumaan. Ja minä palaan sinne ja nukun.
— Tänä aamuna minä herään päivän koittaessa, herätän Patrikin ja käsken hänen pistäytyä pitämään majataloa silmällä kujan kulmassa.
— Kello yhdeksän, huomaa se, tuntia ennen määrättyä aikaa, minä tulen vaunuilla majatalon luo. Patrik ei sano nähneensä mitään huolestuttavaa, ja minä nousen rauhallisin mielin ylös portaita.