— Annatteko nyt, madame? — jatkoi kuninkaan lemmikki.
— Tehkää vaan, — vastasi vanhus raukein äänin.
Rouva Dubarry ei vitkastellut. Hän nyppi pois nuppineulat, joilla päällimäinen kääre oli kiinnitetty, ja kiersi siteen nopeasti auki.
Hänen suureksi ihmeekseen antoi vanhus hänen jatkaa.
"Hän odottaa, kunnes käyn käsiksi alimaiseen kääreeseen ja alkaa silloin kirkua; mutta vaikka minun täytyisi hänet kuristaa, niin minä tahdon nähdä hänen jalkansa."
Ja kreivitär jatkoi työtään.
Rouva de Béarn vaikeroi, mutta ei vastustanut. Alimainen kääre nousi paikaltaan, ja rouva Dubarryn silmät näkivät nyt todellakin haavan. Tämä ei ollut enää teeskentelyä, ja tässä suhteessa ei rouva de Béarn tosiaan voinut enää olla pelkästään valtioviisas. Mustansinertävä ja veristävä haava puhui aivan selvään omaa kieltään. Vanha rouva oli kyllä saattanut nähdä ja tuntea Chonin; mutta sitten oli hän myöskin noussut aina Porcian[59] ja Mucius Scaevolan[60] tasalle.
Rouva Dubarryltä meni suu tukkoon ja hän ihaili vastustajaansa.
Selvittyään tuskistaan nautti vanhus täysin siemauksin onneaan. Hän katseli suopein silmin kreivitärtä, joka oli hänen jalkainsa juuressa polvillaan.
Rouva Dubarry pani kääreet jälleen paikoilleen, hellästi ja huolellisesti kuin ainakin naiset, joiden käsi on niin keveä haavoittuneita vaaliessa, sijoitti sairaan jalan takaisin tyynylle ja istahti sairaan vuoteen viereen.