— Mesdames, — jatkoi hän, — jos herttua alkaa puhua meille tuollaisia, niin minä en kerrokaan juttuani, ja silloin teiltä menee paljon hukkaan, sen teille vannon, ellette ehkä pyydä marskia kertomaan itsellenne parempaa.
— Minäkö keskeyttäisin teidän juttunne, — vastasi herttua, — silloin kuin luultavasti aiotte puhua pahaa joistakin ystävistäni, Jumala varjelkoon! Minä kuuntelen niin tarkkaan kuin vielä vanhoilta korviltani kykenen.
Piiri asettui lähemmäksi herttuatarta.
Rouva de Grammont vilkaisi ikkunaan päin nähdäkseen, oliko kuningas siellä vielä. Ja kuningas oli siellä. Mutta vaikka hän keskustelikin hra de Malesherbes'n kanssa, ei hän ollut katsahtamatta silloin tällöin kamiinin luona pakinoivaa ryhmää, ja hänen katseensa ja rouva de Grammontin sattuivat nyt yhteen.
Herttuatar aristui hiukan ilmeestä, jonka oli kuninkaan katseessa huomaavinaan; mutta hän oli lähtenyt alkuun eikä tahtonut keskeyttää.
— Tietäkää siis, — jatkoi rouva de Grammont kääntyen pääasiallisesti noiden kolmen prinsessan puoleen, — tietäkää, että muuan ylhäinen nainen tahtoi äskettäin saada nähdä meitä, Herramme valittuja, kaikessa loistossamme, jonka häikäisy tappaa hänet kateuteen; nimihän ei kuulu asiaan, vai mitä?
— Nähdä meidät, missä? — kysyi herttua.
— Tietysti Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa.
— Hyvä, hyvä, hyvä!
— Tuo raukka ei ollut nähnyt meidän yläpiireistämme vielä muuta kuin kuninkaan päivälliset, joita tyhmeliinien annetaan tulla katselemaan ainoastaan aidakkeiden takaa ja tietystikin hovijunkkarin patukan alla, näkemään, miten hänen Majesteettinsa vieraineen syö.