— Anteeksi, mutta minun käy sääliksi tuota maalaismuoria, — virkkoi prinsessa Viktoria.
— Päinvastoin, madame, onnitelkaa häntä, sillä hän valitsi kahdesta pahasta pienemmän, — sanoi herttuatar.
Mutta hän vaikeni yhtäkkiä: hän oli taas kohdannut kuninkaan katseen.
— Mutta kenestä te oikein puhutte, herttuatar? — alkoi marski Richelieu ja näytti muka mietiskelevän ympäri päänsä, ketä tässä mahdettiin tarkoittaa.
— Ma foi, hänen nimeään ei minulle sanottu.
— Miten ikävä asia! — huudahti marski.
— Mutta minä sen arvaan; tehkää tekin niinkuin minä.
— Jos hovissa esitellyt naiset olisivat rohkeita ja uskollisia Ranskan vanhan aatelin kunniakäsitteelle, menisivät he kaikki kiittämään tuota maamuoria, joka oli niin nerokas, että katkaisi jalkansa, — virkkoi rouva de Guéménée.
— Ah, tosiaan, — sanoi Richelieu, — tämä on hyvä keksintö. Mutta täytyisipä tietää, kuka tuo kunnon rouva on, joka on pelastanut meidät niin suuresta vaarasta; sillä nythän ei ole enää mitään peljättävää, vai mitä, herttuattareni?
— Ei mitään, siitä vastaan; hän makaa nyt vuoteessa sääri lastoissa eikä voi astua askeltakaan.