— Oh, mesdames, — huudahti herttuatar kääntyen kolmen kuninkaantyttären puoleen, — nyt meidän ainoana toivonamme olette enää te. Te, valtakunnan ensimäiset naiset, kärsittekö te, että me joudumme alttiiksi ainoassa loukkaamattomassa turvapaikassa, mitä hienoilla naisilla on, seuralle, jota meidän kamarineitsyemmekään eivät tahtoisi?
Mutta prinsessat eivät vastanneet, vaan painoivat päänsä surullisesta kumaraan.
Herran tähden, mesdames, — toisti herttuatar.
— Kuningas on täällä käskijänä, — vastasi Adelaide-prinsessa huoaten.
— Niin, se on totta, — virkkoi herttua de Richelieu.
— Mutta sitenhän nolataan koko Ranskan hovi! — huudahti herttuatar.
— Oh, herrat, miten te pidätte vähän huolta perheittenne kunniasta!
— Mesdames, — sanoi hra de Choiseul väkinäisesti naurahtaen, — koska tämä alkaa vivahtaa salaliitolta, sallinette minun lähteä pois ja viedä mukanani hra de Sartines'n. Tuletteko tekin, herttua? — jatkoi hän kääntyen Richelieun puoleen.
— Enhän toki, — vastasi marski, — minä pidän salaliitoista; minä jään.
Choiseul hiipi pois vieden mukanaan poliisipäällikön.
Heidän perästään poistuivat muutkin herrat, mitä enää oli salissa.