— Siitä on tuloksena, että asiaa ajateltaisiin vielä toisen kerran, — huudahti rouva de Guéménée, — jos monet seuraisivat esimerkkiänne, herttuatar.
— Ja miksikä emme kaikki seuraisi herttuattaren esimerkkiä? — kysyi
Mirepoix'n markiisitar.
— Oh, mesdames, — sanoi silloin herttuatar kääntyen jälleen kuninkaan tytärten puoleen, — kuinka kauniin esimerkin te voisitte näyttää koko hoville, te Ranskan tyttäret!
— Eikö kuningas meihin suuttuisi? — kysyi prinsessa Sofia.
— Eikö mitä, siitä voivat teidän korkeutenne olla huoletta! — huudahti vihassaan leppymätön herttuatar. — Eikö mitä; hän, joka on niin älykäs ja hieno, niin soveliaisuuden ymmärtävä, hän olisi teille siitä päinvastoin kiitollinen. Kuningas, uskokaa minua, ei tahdo väkisin keltään mitään.
— Päinvastoin, — sutkautti herttua de Richelieu, — hänelle tahdotaan väkisin, otetaan vasten tahtoaan.
Herttua de Richelieu vihjasi tässä jo toisen tai kolmannen kerran todeksi väitettyyn huhuun, että herttuatar de Grammont olisi eräänä iltana tunkeutunut kuninkaan yksityishuoneeseen.
Naisten joukossa saivat nämä sanat aikaan samanlaisen vaikutuksen kuin räjähtävä pommi krenatööri-komppaniassa.
Viimein taas rauhoituttiin.
— Kuningas ei tosin virkkanut mitään silloin, kun me suljimme ovemme kreivittäreltä, — lausui prinsessa Viktoria, jonka yleinen tunteiden kiehunta oli saanut tulistumaan — mutta ehkäpä hän nyt, näin juhlallisessa tilaisuudessa…