— Kyllä, kyllä, — lausui rouva de Grammont, — kyllä asia voisi olla niin, jos te yksinänne ette tulisi tilaisuuteen; mutta kun nähdään, että me kaikki jäämme pois.
— Kaikki! — huusivat naiset.
— Niin, kaikki, — toisti vanha marski.
— Tekin yhdytte siis salaliittoon? — kysyi prinsessa Adelaide.
— Tietysti minä yhdyn, ja siksi pyydän nyt puheenvuoroa. — Puhukaa, herttua, puhukaa, — kehoitti rouva de Grammont.
— Sopikaamme asiasta järjestelmällisesti, — sanoi herttua; — siihen ei riitä, että huudetaan: "Kaikki, kaikki!" Moni huutaa täyttä suuta: "Sen minä teen", mutta ratkaisevalla hetkellä tekeekin aivan päinvastoin. Nyt, kun minä olen myöskin salaliitossa, kuten minulla on ollut kunnia teille sanoa, en minä halua lopuksi jäädä siihen yksin, kuten minulle kävi aina ennen punoessani tällaisia juonia, entisen kuninkaan tai sijaishallituksen aikana.
— Toden totta saattaisi luulla teidän unohtaneen, missä olette, — sanoi herttuatar de Grammont ivallisesti. — Tekeydyttekö amatsoonien maassa johtajaksi?
— Madame, — vastasi herttua, — pyydän teitä uskomaan, että minulla saattaisi olla jonkinmoinen oikeuteni arvoon, jota minulta kiistätte; te vihaatte tosin enemmän rouva Dubarrytä, — no niin, nyt tulin sanoneeksi tuon nimen, mutta eihän sitä kukaan kuullut? — te vihaatte enemmän rouva Dubarrytä kuin minä. Mutta minä olen paljon pahemmin epäilty kuin te.
— Epäillään teitä, herttua? — kysyi markiisitar de Mirepoix
— Nurjuudesta, ja kauheasti. Kahdeksaan päivään en ollut käynyt täällä Versaillesissa; ja nyt on asia mennyt niin pitkälle, että kreivitär lähetti eilen tiedustamaan Hanovre-hotelliini, olinko minä sairas, ja arvaatte, mitä Raflé vastasi: että minä voin niin hyvin, etten ollut edellisestä illasta käynyt kotona. Mutta minä luovun oikeuksistani, minä en ole kunnianhimoinen, minä annan teille ensimäisen paikan, jopa suorastaan sijoitan teidät siihen. Te olette saanut koko asian käyntiin, te sytytitte alkukipinän, te kiihoitatte mielet kapinaan, teidän on siis päällikkösauva.