— Täytyy, sillä se vannotaan aina salaliittoja tehtäessä. Aina Catilinan salaliitosta Cellamaren liittoon saakka, jossa viimemainitussa minulla oli kunnia saada olla osallisena, on vannottu vala; tosin eivät ne silti onnistuneet sen paremmin, mutta täytyyhän kunnioittaa vanhoja tapoja. Vannotaan siis. Se on hyvin juhlallista, saatte nähdä.
Hän kohotti kätensä keskellä naisparvea ja lausui majesteettisesti:
— Minä sen vannon!
Kaikki naiset toistivat valan, paitsi prinsessoja, jotka olivat livistäneet tiehensä.
— No, nyt se on tehty, — sanoi herttua: — kun salaliitossa vala on tehty, ei enää tehdä mitään.
— Oh, miten hän raivostuu, kun näkee olevansa yksin salissa! — huudahti rouva de Grammont.
— Hm, kuningas ajaa meidät varmasti pikkusen maanpakoon, — sanoi marski de Richelieu.
— Mitäs sitten hovista tulee, jos meidät ajetaan maanpakoon? — huudahti rouva de Guéménée. — Eikö tänne juuri odoteta Tanskan kuningasta? Mitä hänelle sitten näytetään? Eikö odoteta hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea? Kenelle häntä näytetään?
— Muuten ei kokonaista hovia ajetakaan maanpakoon; valitaan siitä vaan eräitä.
— Niin, minä tiedän hyvin, että valitaan, — vastasi Richelieu; — ja minulla on siinä suhteessa hyvä onni, minä tulen aina valituksi; minut on valittu jo neljä kertaa, sillä tarkoin laskien tämä on jo minun viides salaliittoni, mesdames.