Ensimäiset rivit luettuaan kirkaisi hän hirveästi ja vaipui puolipyörryksissä nojatuoliin.
— Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja! — äännähti hän. Chon karkasi kreivittären luo ja Jean kirjeen kimppuuni.
Se oli pystyä ja ohutta käsialaa: nähtävästi jonkun naisen kyhäämä.
'Madame', sanottiin kirjeessä, 'olkaa varuillanne: tänä iltana ei teille tule kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.
Toivon, että tämä tieto tulee teille hyvissä ajoin.
Etten kiristäisi teiltä kiitollisuutta, en mainitse nimeäni.
Arvatkaa se, jos tahdotte tuntea vilpittömän ystävän.'
— Ah, se oli viimeinen isku! — huusi Jean Dubarry toivottomana. — Sang bleu, nyt minun täytyy joku tappaa! Ei kähertäjää! Kuolema ja kadotus! Minä halkaisen vatsan siltä tolvanalta, Lubinilta. Kello on jo tosiaan puoli kahdeksan, eikä hän tule. Ah, kirottua, saatanallista!
Ja Jean Dubarry, jota ei sinä iltana hovissa esiteltäisi, tarttui tukkaansa ja raastoi sitä kauheasti.
— Puku vain, hyvä Jumala, puku vain! — huusi Chon. — Kähertäjiä nyt vielä saisi.
— Kyllä kai, sen minä uskon! Ja minkälaisia kähertäjiä? Tuhraajia! Ah, tuli ja leimaus! Ah, kuolema ja kadotus! Ah, ah, miljoona perkelettä!