— Kähertäjäkin filosoofi! — huudahti Jean Dubarry ja kohotti kätensä taivasta kohti. — Mihinkä me joudummekaan, herra jumala, mihinkä me joudumme? No niin, kunnon herra Leonard, minä en tahdo käsirysyyn teidän kanssanne, ottakaa vaan nuo sata louisdoria ja pitäkää salaisuutenne ja vapautenne. — Vaunuihin, kreivitär, vaunuihin!
Viimeiset sanat lausui hän rouva de Béarnille, joka samassa tuli sisään, jäykkänä ja koristuksissaan kuin mikä aarrelipas, joka on vedetty esiin kätköstä pelkästään sitä hetkeä varten, jolloin sitä tarvitaan.
— Kas niin, — sanoi Jean, — nyt ottaa neljä miestä rouvan käsivarsilleen ja kantaa hänet varovasti alas portaita. Jos hän päästää huokauksenkaan, niin minä annan teille raippoja!
Sillä aikaa kuin Jean valvoi tätä arkaa ja tärkeää toimitusta ja Chon avusti häntä ajutanttina, hakivat kreivitär Dubarryn silmät Leonardia.
Leonard oli kadonnut.
Mutta mistä ihmeeltä hän meni ulos? — mutisi rouva Dubarry, joka ei ollut vielä täysin selvinnyt näistä monista toisiaan seuranneista yllätyksistä.
— Mistäkö meni? Tietysti lattianraosta tai laipiosta; sitä tietähän haltiat kulkevat. Varokin nyt, kreivitär, ettei tukkalaitteesi muutu rääsyrullaksi ja pukusi hämähäkin verkoksi ja ettemme tule Versaillesiin ajaen kahdella rotalla ja juuston kuoressa, — vastasi varakreivi Jean Dubarry.
Tämän viimeisen pelkonsa ilmaistuaan nousi myöskin Hän vuorostaan vaunuihin, joissa jo vanha rouva Béarn ja hänen ikionnellinen ristilapsensa istuivat.
38.
Esittely-juhlallisuudet.