Versailles, niinkuin kaikki, mikä on suurta, on kaunis ja tulee aina sitä olemaan.
Kasvakoon sammal raunioiksi sortuneihin kiviin, levätkööt lyijy-, pronssi- ja marmorijumalat särkyneinä ja jäsenettöminä kuivuneissa tekolammeissa, kohotkoot muinoin leikeltyjen lehtikujain puiden latvat valtoinaan taivasta kohti, sittenkin on Versailles, vaikkapa raunioinakin, mahtava ja valtava näky uneksijan ja runoilijan katsella, kun hän seisoo suurella parvekkeella luoden silmänsä ikuisille ilmanrannoille nähtyään ensin katoavan maisen loiston.
Mutta varsinkin kunniansa ja elämänsä aikoina oli Versailles loistava nähdä. Silloin virtaili aseetonta kansaa komeain sotilaitten jonojen alalleen sulkemana vyöryvinä aaltoina kullattuja säleportteja vastaan. Silloin vierivät silkillä ja sametilla verhotut vaunut ylpein vaakunoin kumisevalla kivityksellä huimain ja laukkaavain hevosten vetäminä. Silloin näkyi ulos kaikista ikkunoista, jotka olivat valaistut kuin sadun linnat, jalokiviä, rubiineja ja safiireja säkenöivä ylimystön maailma. Ja koko tuon ylimyslauman kaikki päät kumartuivat yhden ainoan käden viittauksella, niinkuin kultaiset tähkät ja niiden seassa valkeat päivänkukat, purppuraiset unikot ja taivaansiniset ruiskukat kallistuvat tuulen henkäyksessä. Niin, silloin oli Versailles tosiaan kaunis. Ja vielä kauniimpi silloin, kun sen joka portista lähetettiin pikaviestejä kaikille suurvalloille ja kun kuninkaat ja prinssit, ylhäiset herrat ja upseerit ja koko sivistyneen maailman oppineet liikkuivat sen huoneitten kalleilla matoilla ja permantojen hienoilla mosaikeilla.
Mutta varsinkin silloin, kun Versailles koristautui suureen hovijuhlaan, kun sen vaatevarastojen salatut ylellisyydet ja suurenmoiset ilotulitukset lisäsivät kaksinverroin sen komeutta, varsinkin silloin saattoi Versailles kylmimmätkin mielet käsittämään, mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus ja mahti voivat saada aikaan.
Tällaiset olivat juhlamenot otettaessa jonkun vieraan vallan lähettilästä vastaan, samanlaiset olivat ne myöskin silloin, kun aatelisperheiden jäseniä esiteltiin hovissa.
Ludvig XIV, etiketin luoja, hän, joka sulki kunkin ihmisen omaan ja ylipääsemättömään karsinaansa, oli tahtonut, että hoviin valittuja kohtaisi heidän päästessään hänen kuninkaallisen elämänsä loistoon ensikertaa hoviin tullessa niin suuri yllätys, että he sitten aina pitäisivät kuninkaan linnaa suorastaan jonkinlaisena pyhänä temppelinä: sinne oli heillä siitä lähtien oikeus tulla palvelemaan kruunattua jumalaa, kenellä alttaria lähellä olevalta paikalta, kenellä kauempaa.
Nytkin oli Versailles, jonka loisto oli tosin jo himmenemään päin, mutta yhä vieläkin sangen kirkas, avannut kaikki porttinsa, sytyttänyt kaikki valonsa ja levittänyt kaikki komeutensa kreivitär Dubarryn esittelyjuhliin.
Uteliasta joukkoa, nälkäistä ja surkeaa kansa, joka unohti, ihme ja kumma ajatella, näin suuren komeuden nähdessään köyhyytensä ja nälkänsä, oli koko Place d'Armes ja koko l'Avenue de Paris aivan täynnä. Palatsin joka ikkunasta loimusivat tulet ja sen kruunujen valot näyttivät kaukaa kulta-udussa säteileviltä tähdiltä.
Täsmälleen kello kymmenen tuli kuningas huoneustostaan. Hän oli puettu tavallista komeammin, nimittäin hänen pitsinsä olivat tavallista kalliimmat ja hänen polvi- ja kengänsolkensa olivat yksinään miljoonan louisdorin arvoiset.
Hra de Sartines oli antanut hänelle tiedon kateellisten hovinaisten eilen punomasta salaliitosta. Ja niinpä olikin hänen otsansa nyt hiukan tuima; ja hän hätkähti, kun ei nähnyt galleriassa muuta kuin herroja.