Kello löi puoli. Sen kirkas ääni oli viiltävä kuin teräs, ja lyönnin perästä kaikui helähdyksen värinä yli koko avaran salin.
Varakansleri de Maupeou lähestyi kuningasta.
— Sangen kaunis ilma, teidän Majesteettinne, — sanoi hän arastellen.
— Erinomainen, erinomainen. — Ymmärrättekö te tätä juttua, hra de
Maupeou?
— Mitä niin, sire?
— Tätä viipymistä. Kreivitär-parka!
— Hän mahtaa olla sairas, sire, — vastasi kansleri.
— Sen kyllä ymmärtää, että rouva de Grammont on sairas, että rouva de Guéménée ja myöskin rouva d'Egmont potevat; mutta että kreivitär olisi sairas, se on käsittämätöntä!
— Sire, suuresta mielenliikutuksesta voi sairastua: kreivitär oli niin kovin iloinen.
— Ah, nyt se on myöhäistä, — sanoi Ludvig XV ja pudisti päätänsä; — nyt hän ei enää tule!