Kreivitär otti kaikki nuo kunnianosoitukset vastaan ilmaisematta pienintäkään vihamielisyyttä tai kaunaa, ja hän näytti unohtavan kaikki petolliset juonet. Ja hänen ylevä suopeutensa ei ollut suinkaan teeskenneltyä: hänen sydämensä paisui tosiaan rajattomasta ilosta, eikä siinä ollut nyt tilaa minkäänlaisille vihamielisille tunteille.
Richelieun herttua ei ollut turhaan Mahonin voittaja; hän tiesi, miten liikkeet oli tehtävä.
Sillaikaa kuin saamattomimmat hovimiehet seisoivat paikallaan muiden tervehdellessä ja odottivat esittelyjen loppua, saadakseen ylistää tai tinkiä epäjumalan avuja, oli marski asettunut taisteluasemaan kreivittären tuolin taakse. Ja niinkuin ratsuväen päällikkö sijoittuu sadan sylen päähän alangolle odottamaan käännekohdassa rivien levittäytymistä, niin odotti herttuakin nyt rouva Dubarrytä, ja hänen täytyi tietysti olla häntä lähellä, ettei olisi joutunut hajaantuvien rivien jalkoihin. Rouva de Mirepoix tiesi jälleen hyvin, mikä onni tuolla hänen miehisellä ystävällään oli aina ollut sodassa, ja hän noudatti siis marskin menetelmää ja oli kaikessa hiljaisuudessa siirtänyt tuolinsa lähelle kreivittären tuolia.
Kussakin ryhmässä ryhdyttiin pakinoihin, ja rouva Dubarryn koko olento otettiin tarkoin tutkittavaksi.
Kreivitär, jota kuninkaan rakkaus, prinsessojen ystävällinen vastaanotto ja kummitädin suojelus rohkaisivat, loi nyt jo entistä pelottomammin silmänsä kuningasta ympäröiviin herroihin ja etsi varmana voitostaan vihollisiaan naisten joukosta.
Yhtäkkiä esti hänen näköalansa jokin, jonka läpi ei voinut nähdä.
— Ah, herttua, — sanoi kreivitär, — minun täytyi siis tulla tänne tavatakseni teidät?
— Kuinka niin, madame? — kysyi herttua de Richelieu.
— Kyllä, lienee kahdeksan päivää siitä, kun teitä ei ole nähty ei
Versaillesissa, ei Pariisissa eikä Luciennesissa.
— Minä varustauduin tähän suureen iloon saada nähdä teidät täällä, — vastasi vanha hoviherra.