— Niin.
— Mutta miksi ette lähettänyt sanaa minulle; silloin olisin hommannut teille, — mutta puhutaan hiljaa, — olisin hommannut teille oikean helmen, aarteen, jonka rouva d'Egmont on löytänyt, taiteilijan, joka on etevämpi kaikkia kuninkaallisia peruukkimestareita ja kähertäjiä, nimittäin minun oman pikku Leonardini.
— Leonard! — huudahti rouva Dubarry.
— Niin; pieni nuorukainen, joka kähertää aina Septimanien tukan ja jota tyttäreni kätkee kaikkien silmiltä niinkuin Harpagon rahalipastaan. Muuten teillä ei ole syytä valittaa, kreivitär; teidän tukkalaitteenne on erinomaisen hieno ja hurmaavan kaunis. Ja kummallista: sen muoto muistuttaa erästä piirustusta, jonka rouva d'Egmont pyysi eilen taiteilija Boucherilta ja jota hän aikoi itse käyttää, ellei olisi sairastunut. Septimanie-parka!
Kreivitär värähti ja katseli herttuaa yhä terävämmin; mutta herttua hymyili kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat.
— Mutta anteeksi, kreivitär, että keskeytin teitä; te puhuitte joistakin salajuonista?…
— Niin; kun ensin oli varastettu kähertäjäni, ryöstettiin minulta pukunikin, erinomaisen kaunis puku.
— Oh, mutta sehän on kauheaa; mutta oikeastaan voitte hyvin olla ilmankin tuota ryöstettyä; sillä näenhän nyt teidät puvussa, joka on aivan ihmeellisen hienoa kangasta… Se on kiinalaista silkkiä, eikö niin, kohokukilla koristettu? No niin, jos olisitte pulassanne kääntynyt minun puoleeni, kuten teidän vasta täytyy tehdä, niin olisin lähettänyt teille puvun, jonka tyttäreni oli teettänyt itselleen esittelyjuhliin ja joka oli siinä määrin tämän näköinen, että voisin vannoa sen aivan samaksi.
Rouva Dubarry liitti molemmat kätensä herttuan käsiin, sillä hän alkoi nyt aavistaa, mikä taikuri hänet oli pulasta pelastanut.
— Tiedättekö, kenen vaunuilla minä ajoin tänne, herttua?