Kuningas, joka katseli koko ajan kreivitärtä, luuli hänen toivovan häntä luokseen, ja koska hän oli nyt tarpeeksi kauan noudattanut hyvää tapaa ja pysynyt syrjässä, tuli hän kreivitärtä onnittelemaan.
Mutta uusi ajatus oli vallannut kreivittären niin voimakkaasti, ettei hän voinut mitään muuta muistaa.
— Sire, — sanoi hän, — kuka tuo preussilainen upseeri on, joka kääntyy nyt selin hra de Guéménéehen? — joka nyt katselee meitä? — kysyi Ludvig XV.
— Niin, — vastasi kreivitär.
— Tuo lujatekoinen mies, vankka pää keskellä kultanauhaista kaulusta?
— Juuri hän.
— Eräs serkkuni Preussin kuninkaan lähettiläs… joku filosoofi,
niinkuin hän itsekin. Annoin pyytää hänet täksi illaksi tänne.
Tahdoin, että preussilainen filosofia kruunaisi lähettiläällä
Cotillon III:n triumfin…
— Mutta hänen nimensä, sire?
— Odottakaahan… — kuningas mietti; — ah, nyt muistan: kreivi de
Fenix.
— Se on hän, — mutisi itsekseen rouva Dubarry, — se on hän, siitä olen varma!