Nyt on aika palata kertomuksessamme Gilbertiin, jonka karkaamisesta olemme saaneet kuulla lyhyen tiedon hänen suojelijattarensa neiti Chonin varomattomasta suusta, mutta emme myöskään sen enempää.
Kun filosoofimme oli saanut kuulla Chausséen kylässä Filip de Taverneyn ja varakreivi Dubarryn kaksintaistelun valmistuksissa, kuka hänen suojelijattarensa nimeltään oli, niin hänen ihailunsa häntä kohtaan oli melkoisesti jäähtynyt.
Usein oli hän kuullut Taverneyssä, ollessaan jossakin pehkossa tai pensaiden takana katselemassa piilosta tulisin silmin Andréeta, joka oli kävelyllä isänsä kanssa, usein oli hän siellä kuullut paroonin lausuvan rouva Dubarrystä selvästi ja jyrkästi mielipiteensä. Ja parooni de Taverneyn viha, tuon vanhuksen, jonka viat ja periaatteet me jo tunnemme, oli ollut eräällä tavoin Gilbertin mieleen. Se johtui siitä, ettei neiti Andrée väittänyt millään tavoin niitä tylyjä moitteita vastaan, joita parooni lausui rouva Dubarrystä; sillä, se on tunnustettava, tämä nimi oli Ranskassa peräti halveksittu. Ja vielä eräs seikka oli saanut Gilbertin kannattamaan täydellisesti paroonin mielipidettä: se nimittäin, että hän oli kuullut Nicolen montakin kertaa huudahtavan: "Ah, jospa minä olisin rouva Dubarry!"
Koko matkan oli Chonilla ollut niin paljon vakavaa mietittävää, ettei hän huomannut, millaisen muutoksen matkakumppanien nimien kuuleminen teki Gilbert-herran mielentilassa. Neiti Chon patasi siis Versaillesiin pelkästään ajatellen keinoa, miten hän voisi muuttaa Filipin miekanpiston varakreiville mahdollisimman suureksi eduksi, koska se ei kerran ollut tuottanut hänelle liioin suurta kunniaa.
Mitä taas Gilbertiin tulee, hän unohti heti, kun saapui Versaillesiin, tuohon ellei juuri koko Ranskan, niin ainakin Ranskan yksinvallan pääkaupunkiin, kaikki pahansuovat ajatuksensa ja antautui vilpittömän ihastuksensa valtaan. Majesteettinen ja kylmä Versailles korkeine puineen, joista enimmät jo alkoivat kuivua ja kaatua vanhuuttaan, sai Gilbertin tuollaisen harrasmielisen alakuloisuuden valtaan, johon kukaan ajatteleva olento ei voi estää itseään joutumasta nähdessään ihmisen uutteruuden tai mahtavan luonnon laatimia suurtöitä.
Moista harvinaista tunnelmaa vastaan taisteli Gilbertin synnynnäinen ylpeys turhaan. Ja hämmästyksen ja ihastuksen ensimäisessä tuokiossa tuli hän suorastaan vaiteliaaksi ja nöyräksi. Oman köyhyyden ja vähäpätöisyyden tunne aivan murskaisi häntä. Hän huomasi pukunsa sangen huonoksi noiden kullalla ja nauhuksilla koristettujen suurten herrain piirissä. Hän tunsi itsensä kovin pieneksi sveitsiläisten ovivartiain rinnalla ja hyvin epävakaaksi kävellessään suurilla, raudoitetuilla anturoillaan parkettipermannoilla ja galleriain kiiltävillä ja vahatuilla marmorilaatoilla.
Silloin hän huomasi ehdottomasti tarvitsevansa suojelijattarensa apua, jos aikoi toivoa joksikin tulevansa. Hän painautui neiti Chonia lähemmäksi, että vartiat huomaisivat hänen tulleen Versaillesiin vallasnaisen seurassa. Mutta kun hän sitten piankin alkoi asioita arvostella, ei hän voinut enää antaa suojelijattarelleen anteeksi juuri tuota äskeistä tarvettaan turvautua häneen.
Tiedämme jo, että rouva Dubarry asui Versaillesissa komeassa huoneustossa, joka oli ennen ollut prinsessa Adelaiden, sillä siellä olemme hänet nähneet tämän kertomuksen alkupuolella. Kulta, marmori, hienot tuoksut, matot ja pitsit huumasivat ensin Gilbertiä, sillä hänen luonteensa oli aistillinen vaistosta, vaikkakin tahdon voimasta filosoofinen. Ja hän oli oleskellut siellä jo pitkän aikaa, ennenkuin hän, jota alussa oli huumannut yksin tällaisten järkeä sokaisevain ihmeitten näkeminen, viimein huomasi asuvansa vain pienessä ullakkokamarissa, jonka seinät olivat verhotut sarssikankaalla, ja että hänelle annettu ruoka oli pelkästään kuppi lihalientä, lampaanlavan jätteitä ja lautasellinen hyytelöä ja että pikentti oli sanonut hänelle, tuon aterian tuodessaan, käskevällä äänellä:
— Pysykää täällä.
Sitten oli pikentti poistunut.