Kuitenkin hurmasi Gilbertiä vieläkin eräs osa tästä taulusta, — osa, joka kylläkin oli siitä parhain. Hänet oli majoitettu, kuten olemme sanoneet, ullakolle, mutta ullakkokamarinsa ikkunasta hän näki edessään koko marmoria hohtavan puiston. Hän näki lammikot ja niiden kalvolla tuon vihertävän homeen, joka oli päässyt niihin muodostumaan, kun ne oli unohdettu hoitoa vaille, ja lammikkojen ja puitten huippujen takana, jotka värisivät kuin valtameren laineet, näki hän läheisten vuorten värejä kimmeltävät rinteet ja sinisen ilmanrannan.
Ainoa seikka, mitä Gilbert sillä hetkellä muisti, oli se, että hän asui nyt Versaillesissa kuin Ranskan ylhäisimmät herrat, itsensä kuninkaan linnassa, olematta silti hovimies taikka lakeija, siis minkäänlaisen korkean syntyperän tai luonteen alhaisuuden tähän asemaansa nostama.
Sillaikaa kuin Gilbert söi pientä ateriaansa, joka muuten oli sangen hyvä, jos vertasi sitä siihen, mihin hän ennen oli tottunut, ja katseli jälkiruuakseen sitten ullakkokamarinsa ikkunasta, oli Chon mennyt kälynsä luokse, kuten olemme kertoneet. Hän oli kuiskannut hiljaa hänen korvaansa suorittaneensa tehtävänsä kreivitär de Béarnin puheilla käydessään ja kertonut sitten ääneen tapaturman, joka oli tullut hänen veljelleen Chausséen kylässä kievarin pihalla. Tämän tapaturman olemme jo nähneet katoavan tuloksettomasti, niin suurta meteliä kuin siitä alussa oli pidettykin, siihen kuiluun, johon katosi paljon muita ja tärkeämpiä asioita, kuiluun, jonka nimi oli kuninkaan välinpitämättömyys.
Gilbert vaipui kammiossaan syvään mietiskelyyn, kuten hänen aina oli tapana kokiessaan seikkoja, jotka olivat niin suuria, että ne menivät yli hänen ymmärryksensä ja ajatteluvoimansa. Silloin tultiin hänelle ilmoittamaan, että neiti Chon pyysi häntä luokseen alas. Gilbert otti hattunsa, harjasi sen ja vertaili ohimennen vilkaisten nukkavierua takkiaan lakeijan uuteen pukuun. Ja vaikka hän sanoi itselleen, että lakeijan puku oli joka tapauksessa vaan lakeijan puku, niin punastui hän nyt kuitenkin portaita laskeutuessaan häpeästä, kun ajatteli, miten huonosti hän ulkoasultaan sopi tiellä kohtaamainsa ihmisten seuraan ja näkemäinsä uutuuksien piiriin.
Chon tuli pihalle samalla aikaa kuin Gilbert; ero oli vain siinä, että Chon laskeutui sinne alas suuria portaita ja Gilbert pieniä takaportaita.
Pihalla odottivat vaunut. Ne olivat jonkinlaiset "phaetonit" neljän istuttavat rattaat, jotka muistuttivat hieman noita pieniä historiallisia ajoneuvoja, joilla suuri kuningas oli aikoinaan ajellut yhtaikaa rouva de Montespanin ja de Fontanges'n sekä usein lisäksi kuningattarenkin kanssa.
Chon nousi rattaille etumaiselle istuimelle sekä asetti viereensä suuren matka-laukun ja pienen koiran. Jälelle jäävät kaksi paikkaa olivat tarkoitetut Gilbertille ja eräänlaiselle isännöitsijälle, jota puhuteltiin intendentti Grangeksi.
Gilbert kiiruhti istumaan juuri Chonin taakse, säilyttääkseen arvonsa mukaisen paikan. Väittämättä edes mitään vastaan tai sitä edes ajattelemattakaan asettui intendentti vuorostaan matka-arkun ja koiran taakse.
Neiti Chon oli koko sielultaan ja mieleltään samanlainen kuin kaikki muutkin Versaillesin asujat, ja hän oli siis iloinen saadessaan lähteä suuresta linnasta hengittämään metsien ja niittyjen raikasta ilmaa, ja hän tuli puheliaaksi. Ja tuskin oli ehditty pois kaupungista, niin hän kääntyi puolittain taaksepäin ja sanoi:
— Kas niin, monsieur filosoofi, mitäs pidätte Versaillesista?