— Tunnetteko te Zamorea? — kysyi Chon Gilbertiltä, joka oli toisten pakinasta aivan tyrmistynyt.
— En, madame, — vastasi Gilbert; — minulla ei ele kunnia häntä tuntea.
— Hän on pieni herra, jonka saatte toveriksenne, ja josta tulee
Luciennesin linnan kuvernööri. Koettakaa päästä hänen ystäväkseen;
Zamore on pohjaltaan hyvä ihminen, väristään huolimatta.
Gilbert oli kysymäisillään, minkä värinen Zamore sitten oli; mutta hän muisti Chonin jo ennen oikaisseen häntä uteliaisuudesta, ja hän pelkäsi uusia toruja ja vaikeni.
— Koetan kyllä, — virkkoi hän ainoastaan ja hymyili sangen arvokkaasti.
Saavuttiin Luciennesiin. Filosoofimme näki koko huvilan seudun: äskettäin istutetun puukujan, metsäiset kukkulat, suuren vesijohdon, joka oli kuin muinaisten roomalaista työtä, tuuheat kastanjikot ja lopuksi ihanan näköalan yli alankojen ja metsäin, jotka reunustavat Seinen molempia rantoja sen rientäessä Maisonsia kohti.
"Tämä siis on se paviljonki, joka Ranskalle niin paljon maksaa, kuten
Taverneyn parooni kertoi", — tuumi Gilbert itsekseen.
Koirat haukkuivat iloissaan, avuliaat palvelijat kiiruhtivat Chonia tervehtimään, ja nämä seikat keskeyttivät Gilbertin aristokraattis-filosoofiset mietteet.
— Kälyni, onko hän jo tullut? — kysyi Chon.
— Ei, madame, mutta täällä odotetaan häntä.