— Kuka?
— Kansleri, poliisipäällikkö ja herttua d'Aiguillon.
— Hyvä; juoskaa nopeasti avaamaan minulle kiinalainen huone, minä tahdon tavata kälyni ennenkuin muut; te ilmoitatte hänelle, että minä odotan häntä siellä, ymmärrättekö? Ahaa, Sylvia, — jatkoi Chon kääntyen erään tytön puoleen, joka oli varmaankin kamarineitsyt ja oli ottanut haltuunsa matkalaukun ja pienen koiran, — anna laukku ja Misapouf hra Grangelle ja vie pikku filosoofini Zamoren luokse.
Sylvia-neiti katseli ympärilleen varmaankin nähdäkseen, minkälaisesta eläimestä Chon nyt oikeastaan puhui; mutta sitten hänen ja emäntänsä katseet kohdistuivat yhtaikaa Gilbertiin, Ja Chon viittasi, että hän tarkoitti tätä nuorukaista.
— Tulkaa, — sanoi Sylvia Gilbertille.
Gilbert seurasi kamarineitsyttä yhä kummastuneempana; mutta Chon jälleen katosi kuin lintu sisään eräästä paviljongin ovesta.
Ellei Chon olisi puhutellut kamarineitsyttä niin käskevällä tavalla, olisi Gilbert pitänyt Sylviaa paremminkin vallasnaisena kuin kamarineitsyenä. Sylvia muistuttikin pukunsa puolesta paljon enemmän Andréeta kuin Nicolea. Hän otti nyt Gilbertiä kädestä ja hymyili lauhkeasti, sillä Chonin sanoista oli hän huomannut hänen olevan tulokasta kohtaan ellei juuri kunnioittava, niin ainakin oikusta suopea.
Hän oli, — neiti Sylvia nimittäin, — kookas ja kaunis tyttö, silmät tumman siniset, ihoa valkea ja hiukan pisamainen ja komea tukka kellertävä, hieman punertava. Raikas ja hieno suu, valkeat hampaat ja pyöreät käsivarret tekivät Gilbertiin tuollaisen aistillisen vaikutuksen, jollaiselle hän oli kovin altis; se se sai hänet hempeästi värähtämään, sillä se johti hänen mieleensä sen entisen kuherruskuukauden muistot, josta Nicole oli puhunut.
Naiset huomaavat aina tällaiset seikat. Neiti Sylvia huomasi siis
Gilbertin värähtävän ja sanoi hymyillen:
— Mikä on nimenne, monsieur?