— Gilbert, mademoiselle, — vastasi nuorukainen melkoisen lempeällä äänellä.
— No niin, hra Gilbert, tulkaahan nyt tutustumaan seigneur Zamoreen.
— Luciennesin linnan kuvernööriin?
— Niin, kuvernööriin.
Gilbert ojenteli käsivarsiaan, hankasi takistaan pölyä toisella hihallaan ja pyyhki kämmeniään nenäliinaansa. Häntä pohjaltaan arastutti astua niin korkean henkilön eteen, mutta hän muisti Chonin sanat: "Zamore on hyvä ihminen", ja ne sanat rauhoittivat häntä.
Hän oli nyt jo erään kreivittären ja varakreivin ystävä, ja nyt oli hänestä tuleva vielä kuvernöörin ystävä.
"Mitenkä panetellaankaan hovia", tuumi hän itsekseen, "jossa on niin helppo saada ystäviä. Ja minä luulenkin, että nämä ihmiset ovat sangen vierasvaraisia ja hyviä."
Sylvia avasi erään oven, josta näki paremminkin jonkinlaista boudoiria kuin etuhuonetta muistuttavaan kamariin. Ovilevyt olivat kullatuin pronssiupotuksin koristettua kilpikonnan luuta. Olisi luullut astuvansa Luculluksen atriumiin, sillä erolla vaan, että tuon muinaisen roomalaisen ovikoristukset olivat puhdasta kultaa.
Siinä huoneessa lepäili valtavan suuressa nojatuolissa, keskellä tyynykasaa, jalat ristissä allaan ja suklaapastilleja maiskutellen jalo herra Zamore, jonka me jo tunnemme, mutta johon Gilbert ei vielä ollut tutustunut.
Vaikutus, jonka Luciennesin kuvernööri teki Gilbertiin, ilmeni viimemainitun kasvoilla sangen hupaisella tavalla.