— Kah, — huudahti hän katsellen ällistyksissään noita merkillisiä kasvoja, sillä hän näki ensi kerran elämässään neekerin; — kah, mikä tuo sitten on?
Zamore ei kohottanut edes päätänsäkään, vaan maiskutteli edelleen pastillejaan ja mullisteli silmiään niin että valkuaiset paistoivat.
— Hän on kuvernööri, — vastasi Sylvia, — hän on Zamore.
— Tuoko? — kysyi Gilbert ällistyksissään.
— Tietysti hän, — vastasi Sylvia nauraen tahtomattaankin hauskaksi käyvälle kohtaukselle.
— Tuoko on kuvernööri; tuo marakatti Luciennesin linnan kuvernööri?
Voi, neiti, te laskette kustannuksellani pilaa.
Tämän arvostelun kuullessaan suoristautui Zamore pystyyn ja näytti valkeat hampaansa.
— Minä kuvernööri, — sanoi hän, — minä ei marakatti! Gilbert katseli vuorotellen Zamorea ja Sylviaa, levottomin silmin, jotka muuttuivat pian vihaisiksi, kun hän näki naisen purskahtavan nauruun, koetettuaan turhaan pysyä vakavana.
Zamore jälleen pisti totisena ja liikkumattomana kuin intialainen epäjumalankuva mustat kyntensä silkkiseen pussiin ja mutusteli makeisia edelleen.
Silloin aukesi ovi, ja Grange tuli sisään, mukanaan räätäli.