— Tuossa hän on, — virkkoi hän osoittaen Gilbertiä; — hän on se poika, jolle vaatteet tehdään; ottakaa nyt mitta sillä tavoin kuin olen teille asian selittänyt.
Gilbert ojensi vaistomaisesti käsivarsiaan ja suoristautui pystyyn Sylvian ja Grangen jutellessa huoneen toisella puolen ja neidin alkaessa nauraa yhä makeammin joillekin intendentin sanoille.
— Ahaa, se on mainiota! — huudahti mademoiselle Sylvia.
— Ja saako hän pipomyssynkin niinkuin Sganarelle?[63]
Gilbert ei kuunnellut edes vastausta; hän lykkäsi rajusti räätälin luotaan eikä tahtonut mitenkään alistua toimitukseen. Hän ei tiennyt tosin, mikä Sganarelle oli, mutta jo itse sana ja Sylvia-neidin nauru saivat hänet uskomaan, että se mahtoi olla joku hyvin hassu henkilö.
— Antakaa olla, — sanoi intendentti räätälille, — älkää viitsikö tehdä hänelle sitä väkisin; tiedättehän jo tarpeeksi, eikö niin?
— Hyvinkin, — vastasi räätäli; — ei muuten haittaisi, jos tuollaiset pukineet olisivat leveät. Minä teen hänelle hyvin leveät liepeet.
Sen jälkeen poistuivat neiti Sylvia, intendentti ja räätäli huoneesta ja jättivät Gilbertin kahden kesken neekeripojan kanssa, joka yhä edelleen maiskutteli namusia ja mullisteli silmänvalkuaisiaan.
Kuinka arvoituksellista kaikki tämä oli poloisesta talonpoikaispojasta! Miten peloittavaa ja tuskastuttavaa varsinkin filosoofista, joka nyt näki tai luuli ainakin näkevänsä ihmisarvoaan uhkaavan vielä suuremman vaaran kuin Taverneyn linnassa!
Kuitenkin koetti hän puhutella Zamorea. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että ehkä tämä oli sellainen intialainen ruhtinas, joista hän oli lukenut Crebillon nuoremman romaaneista.