Mutta vastaamatta hänelle läksi tämä intialainen ruhtinas silloin ihailemaan kaikkien huoneen kuvastimien eteen asettuen koreaa pukuaan, aivan kuin morsian hääharsoaan. Sitten hyppäsi hän kahtareisin kiekoilla varustetun tuolin selkään, jonka hän potkaisi jaloillaan liikkeelle, ja ajoi sillä tavoin ympäri huonetta kymmenkunnan kertaa sellaisella vauhdilla, että ymmärsi hänen harjoittaneen varsin syviä opinnoita tähän taitoon perehtyäkseen.
Yhtäkkiä soi jossakin kello. Zamore hylkäsi tuolinsa siihen paikkaan, johon se oli pysähtynyt, ja syöksyi eräästä ovesta sinne päin, mistä kellon ääni oli kuulunut.
Moinen alttius tottelemaan kellon hopeista helinää sai Gilbertin vakuutetuksi, ettei Zamore ollut mikään ruhtinas.
Gilbertin teki aivan mieli mennä ulos samasta ovesta kuin Zamore; mutta kun hän joutui käytävän päähän ja aikoi siitä johtavaan saliin, näki hän siellä sellaisen määrän sinisiä ja punaisia nauhoja ja niin paljon hävyttömän ja nenäkkään näköisiä, häliseviä lakeijoita, että hänen selkäpiitänsä karmaisi. Ja hiki otsalla hän meni takaisin äskeiseen kamariin.
Niin kului kokonainen tunti. Zamore ei tullut takaisin. Neiti Sylvia pysyi yhä poissa. Gilbert toivoi jo koko sydämestään näkevänsä jotkin ihmiskasvot, yksi ja sama kenen, vaikkapa tuon kauhean räätälinkin, joka aikoi tehdä hänelle tuon häntä uhkaavan ja hänelle vielä salaperäisen narrinkujeen.
Mainitun tunnin kuluttua aukesi ovi, josta Gilbert oli tullut sisään, ja joku lakeija sanoi hänelle kynnykseltä:
— Tulkaa!
41.
Lääkäri vasten tahtoaan.
Gilbertistä tuntui epämiellyttävältä, että hänen täytyi totella lakeijaa; mutta nähtävästikin oli kysymys jostakin muutoksesta hänen asemassaan, ja koska hänestä nyt minkälainen muutos tahansa tuntui toivottavalta, niin hän totteli nopeasti.