Neiti Chon oli sillä välin suorittanut loppuun koko tehtävänsä, nimittäin selosteltuaan kälylleen tarkoin, miten hänen asiansa rouva de Béarnin luona oli käynyt. Ja nyt hän söi paraikaa mukavasti ja kauniiseen aamupukuun puettuna päivällistään erään ikkunan ääressä, jonka tasalle puiston lähimmän viisikulma-istutuksen akaasiain ja kastanjapuiden huiput kohosivat.
Chon söi hyvällä ruokahalulla, ja Gilbert huomasi sen haiun sangen oikeutetuksi, sillä ateriana oli fasaanikeittoa ja tryffeligalantiinia.[64]
Filosoofi Gilbert tähysteli neiti Chonin luokse tuotuna, missä hänen lautasensa pöydällä olisi, sillä hän luuli saaneensa vieraskutsun.
Mutta Chon ei pyytänyt häntä edes istumaankaan.
Hän vaan silmähti Gilbertiin; ja maistettuaan pienen lasillisen topaasin väristä viiniä sanoi hän:
— No, kunnon tohtori, miten pitkällä nyt olette Zamoren kanssa?
— Miten pitkällä? — toisti Gilbert.
— Niin; toivoakseni olette tutustuneet nyt toisiinne.
— Millä tavalla tutustuisin jonkinlaiseen elukkaan, joka ei osaa puhua ja joka vaan pyörittelee silmiään ja irvistelee hampaitaan, kun hänelle jotain sanoo?
— Te aivan kauhistatte minua, — vastasi Chon jatkaen ateriaansa ja näyttämättä suinkaan väitteensä mukaiselta; — te taidatte olla koko nirso ystävyys-asioissa?