— Nicole? — toisti Gilbert hiukan värähtäen.
— Niin juuri, henkilö, jota mestari la Brie huutaa.
— Hän on neiti Andréen kamarineitsyt, monsieur.
Sillävälin ilmestyi la Brien huutaessa puitten alle valo, jonka hohteessa nähtiin varsin viehättävä nuori tyttö.
— Mitä sinä tahdot, la Brie? — kysyi tyttö. — Ja mitä melua tämä on?
— Joutuin, Nicole, joutuin! — kaikui ukon mäkättävä ääni; — mene sanomaan herralle, että eräs vieras pyytää päästä täksi yöksi hänen luokseen. Ukonilma on hänet yllättänyt.
Sitä ei tarvittu Nicolelle toistaa, vaan hän ryntäsi linnaan niin nopsasti, että katosi tuossa tuokiossa näkyvistä.
La Brie saattoi nyt vetäistä jo hetkisen henkeään, koska kerran oli varma siitä, ettei parooni joutuisi alttiiksi yllätykselle.
Pian huomattiinkin viestin vaikutus, sillä akaasiain alta näkyväin ulkoportaitten yläpäästä ja linnan ovelta kuului nyt tuima ja kopea ääni, joka toisti sangen vähän ystävällisesti:
— Vieras!… Ja kuka sitten? Sanoisi edes ihmisten luo tullessaan nimensä.