— Neiti on enkeli, — vastasi Balsamo, — eikä minua ollenkaan hämmästytä se, mitä puhuitte.

Andrée taivutti paroonille päätään kiitollisuuden ja mielihyvän merkiksi; sitten istuutui hän, kuten isä silmää iskien kehoitti.

— Asettukaa pöytään, parooni, — sanoi Taverney, — ja jos on nälkä, niin olkaa hyvä ja syökää. Tämä lihamuhennos on kauheaa, tuo la Brie-nauta on sen keittänyt!

— Peltopyitä! Kutsutteko te sellaista kauheaksi muhennokseksi? — sanoi paroonin vieras hymyillen. — Te solvaatte syyttä pöytänne antimia. Peltopyitä toukokuussa! Niitä on siis teidän maillanne?

— Minun maillani! Siitä on kauan, kun kaikki, mitä minulla oli — ja täytyy myöntää, että kunnon isä-ukkoni jätti minulle melkoisen määrän maallista hyvyyttä — siitä on kauan, sanoin, kun jo kaikki, mitä minulla oli, on ollut myöty, syöty ja sulateltu. Ei, hyvä Jumala, tai paremmin: Jumalan kiitos, — minulla ei ole enää kämmenenleveyttä maata! Tuo vetelys Gilbert se vaan, hän, josta ei ole muuhun kuin lueksimaan ja haaveksimaan, hän se on laiskotellessaan varastanut jostakin pyssyn ja ruutia ja kuulia ja harjoittanut salametsästystä naapurieni mailla, ampuen nämä linnut. Hän joutuu kerran pakkotyöhön, ja joutukoon minusta nähden, sillä siten hänestä pääsen. Mutta Andrée pitää metsänriistasta, ja siitä syystä annan nuorelleherralle asian anteeksi.

Balsamo tarkasti Andréen kauniita kasvoja, mutta ei huomannut niissä ainoatakaan värähdystä tai rypistystä eikä punastumisen merkkiäkään.

Balsamo istuutui pöytään Andréen ja paroonin väliin, ja Andrée kauhoi nyt hänelle hänen osansa tuosta ruokalajista, jota varten Gilbert oli hankkinut lihan, jonka la Brie oli valmistanut ja jota parooni parhaansa mukaan halventeli. Eikä Andrée näyttänyt olevan lainkaan huolissaan pöydän vähistä tarjottavista.

La Brie-raukan korvat eivät hukanneet ainoaakaan ylistyksistä, joita Balsamo antoi hänelle ja Gilbertille sillaikaa kun hän kanteli aterioitsevien eteen lautasia alakuloisin ilmein, jotka kuitenkin muuttuivat voitonriemuisemmiksi sikäli kuin vieras piti velvollisuutenaan kiitellä ruokaa.

— Hän ei ole edes pannut suolaa kauheaan muhennokseensa! — huudahti Taverneyn parooni syötyään ahnaasti kaksi peltopyyn siipikynkkää, jotka tytär oli sijoittanut hänen lautaselleen keskelle suurta kaalikekoa. — Andrée, annahan suola-astia herra paroonille.

Andrée kuuli ja ojensi suola-astian vieraalle moitteettoman sirolla kädenliikkeellä.