Balsamo tarkasteli Andréeta niin lakkaamatta, (johtuiko tuo tarkastelu sitten uteliaisuudesta vai jostakin muusta tunteesta, emme mene sanomaan), että tytön silmien täytyi kohdata vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa ainakin pari kolme kertaa hänen katsettaan. Ensin kesti puhdas ja viaton Andrée-neito hänen omituisen katseensa hämilleen joutumatta. Mutta viimein se tuli niin teräväksi, että Andréen alkoi vallata kuumeentapainen kärsimättömyys, joka nosti veret hänen poskilleen, vieraan viileskellessä vaan rauhassa veitsensä kärjellä kakkua, Nicolen mestarituotetta.
Ja lopulta tunsi Andrée tuon melkein yliluonnollisen katseen saavan hänet niin hämilleen, että hän koetti uhmata sitä kostaen nyt puolestaan paroonia kohti suuret, kirkkaat ja avoimet silmänsä. Mutta silloinkin täytyi hänen lannistua, ja hänen yläluomensa laskeutuivat raskaina ja arkoina alas magneettien fluidumin vaikutuksesta, joka virtaili niihin vieraan hehkuvista silmistä. Ja sitten ne nousivat vaan sangen epäröivästi.
Sillävälin, kun tätä mykkää taistelua käytiin nuoren tytön ja salaperäisen matkustajan välillä, haukkui, nauroi, sadatteli ja kiroili parooni de Taverney oikean maalaisherran tapaan. Ja hän puristi kovasti käsivarresta la Brietä, joka sattui onnettomuudekseen olemaan kyllin lähellä häntä hetkellä, jolloin hänen hermostuksensa toi hänelle halun rusennella jotakin, ja hän olisi kai pidellyt samalla tapaa myöskin Nicolea, mutta hänen silmänsä osuivat yhtäkkiä nuoren kamarineitsyen kauneihin käsiin, luultavastikin ensi kertaa elämässään.
Taverneyn parooni ihan jumaloi kauniita käsiä. Ja kauniiden käsien vuoksi oli hän tehnyt kaikki nuoruudenhullutuksensa.
— Katsokaas, — sanoi hän, — miten kauniit sormet tällä heilakalla on! Miten kynnet suippenevat kärkeen päin, miten somasti ne käyristyvät yli sormenkärjen lihan. Se olisi mitä ihaninta, ellei puunhakkuu, pullojen huuhtelu ja kattilain kiilloitus kuluttaisi hirveästi hänen sormiensa sarvea; sillä sarvea sinulla on sormenpäissä, Nicole-neitiseni.
Nicole oli sangen vähän tottunut kohteliaisuuksiin paroonin puolelta, joten hän nyt katseli isäntäänsä suu puoleksi hymyssä, ja enemmänkin hämmästyneenä kuin ylpeänä kehumisesta.
— Niin, niin, — sanoi Taverneyn parooni huomaten, mitä tunteita keimailunhaluisen tytön sydämessä liikkui, — kiikuttele sinä vaan vartaloasi, se on neuvoni. Oh, minun täytyy sanoa teille, rakas vieraani, ettei tämä neitokainen, Nicole Legay, ole suinkaan sellainen sippana kuin hänen emäntänsä ja että hän ei pelkää liioin pikku kohteliaisuuksia miesten puolelta.
Balsamo loi tarkkaavasti silmänsä paroonin tyttäreen ja näki silloin Andréen kauneilla kasvoilla mitä suurimman halveksumisen ilmeen. Silloin vaati hänen mielestään kohteliaisuus, että hänen oli otettava omillekin kasvoilleen samanlainen ilme kuin tuolla ylpeällä tytöllä oli. Andrée huomasi sen ja oli kai hänelle siitä kiitollinen, sillä hän katsoi vieraaseen lauhkeammin kuin äsken tai ainakin levollisempana.
— Luulisitteko, monsieur, — sipaisten kätensä seljällä Nicolen leukaa, jota hän näytti päättäneen pitää tänä iltana oikein ihastuttavana, — luulisitteko, että tämäkin naikkonen tulee luostarista kuten minun tyttäreni ja että hän on myös saanut jonkinmoisen kasvatuksen? Nicole-neitonen ei nimittäin luovu hetkeksikään emännästään. Se on uskollisuutta, joka voisi saada ilosta nauramaan nuo herrat filosoofit, jotka väittävät, että tuollaisillakin olennoilla on sielu.
— Isä, — sanoi Andrée tyytymättömänä, — ei se johdu uskollisuudesta, ettei Nicole lähde paristani, vaan siitä, että kiellän häntä lähtemästä.