Taverneyn parooni lausui nämä kaksi viimeistä sanaa kiristellen hampaitaan niinkuin murskatakseen niiden jokaisen kirjaimen.
— Onnittelen teitä, monsieur, — tokaisi Balsamo kumartaen.
— Niin, hänkin on filosoofi ja valistusmies. Mitä voi enää muuta kuin kohauttaa moisille olkapäitään. Eikös puhunut minulle eräänä päivänä neekeriorjain vapauttamisesta. "Entä kuinkas sokerin käy?" kysyin minä. Minä pidän siitä, että kahvissani on runsaasti sokeria, ja niin pitää myöskin kuningas Ludvig XV. — "Isä", vastasi hän, "mieluummin sopii luopua sokerista kuin nähdä kokonaisen rodun kärsivän…" — "Apinain rodun!" sanoin minä ja annoin silloinkin niille liian hienon nimen. Arvatkaas, mitä hän silloin väitti? Kautta aateliskunniani, ilmassa mahtaa olla jotakin, joka saa heidän päänsä pyörälle! Hän väitti näet, että kaikki ihmiset ovat veljiä. Minä Mosambique-neekerin veli!
— Kyllä, — myönsi Balsamo, — se menee jo pitkälle.
— Niin, mitäs moisesta sanottekaan? Lapseni ovat onnistuneita, eikö totta? Minusta ei voida sanoa, että elän jälkeläisissäni. Sisar on enkeli ja veli apostoli. Maistakaa toki, monsieur… Viinini on tosin inhoittavaa.
— Minusta se on erinomaista, — vastasi Balsamo katsoen Andréehen.
— Niinpä olette siis tekin varmaan filosoofi… Ah, varokaa itseänne, jos minä panen tyttäreni teille saarnaamaan, Mutta ei, eihän filosoofeilla ole uskontoa. Oli kuitenkin ennen mukavaa, kun oli uskonto: uskottiin Jumalaan ja kuninkaaseen, Ja sillä hyvä. Ettei nykyään uskoisi heihin kumpaankaan, täytyy oppia kovin paljon asioita ja lukea ylettömästi kirjoja; miestä on parempi olla epäilemättä mitään. Ennen, minun aikanani, opeteltiin ainoastaan miellyttäviä asioita. Opiskeltiin pelaamaan hyvin faraota, biribiä tai raffelia. Vetäistiin huvikseen miekka huotrasta, vaikka se oli kielletty. Saatettiin herttuattaria häviölle ja mentiin itse vararikkoon tanssijattarien tähden: se on minun oma tarinani. Koko Taverney on luiskahtanut oopperaan. Ja se on ainoa seikka, jota tässä maailmassa kadun, katsoen siihen, että varattomaksi joutunut mies ei ole oikeastaan mikään mies. Sellaisena kuin nyt minut näette, minä näytän vanhalta, eikö niin? No, se johtuu pelkästään siitä, että minä olen köyhtynyt ja elän tällaisessa luolassa, — että peruukkini on takkuinen ja pukuni keskiaikainen. Mutta katsokaapa sen sijaan ystävääni marskia, jolla on uudet vaatteet ja käherretyt ja jauhoitetut peruukit! Joka asuu Pariisissa ja jolla on kaksisataatuhatta livreä korkoja. Kas, hän on vielä nuori, hän on yhä terve, reipas ja elämänhaluinen! Kymmenen vuotta vanhempi minua, kymmenen kokonaista vuotta, monsieur!
— Hra de Richelieu, tarkoitatte?
— Hän juuri.
— Herttua?