— Ja Filip maksaa hänelle aivan samalla mitalla, — sanoi Andrée tyynenä. — Korjatkaa pöytä, Legay.
Kamarineitsyt juoksi pöydän luo keskeyttäen tarkastelunsa, joka oli pitänyt häntä hartaasti ikkunan ääressä.
— Ah, — sanoi parooni huoaten, — ennen muinoin istuttiin pöydässä kello kahteen saakka aamulla. Silloin olikin edessä illallista! Ja kun oli syöty, niin juotiin päälle! Mutta maistella tällaista huonoa viiniä, kun ei ole syömistäkään… Legay, tuon pullo maraskiinia… jos sattuu vielä olemaan.
— Menkää, — sanoi Andrée Legaylle, joka näytti odottavan emäntänsä käskyä ennenkuin totteli paroonia.
Parooni oli heittäytynyt selkäkenoon nojatuoliinsa ja päästeli aivan hullunkurisen alakuloisia huokauksia.
— Te puhuitte tässä äsken marski de Richelieustä, — alkoi jälleen
Balsamo, joka näytti päättäneen, ettei pakina saisi raueta.
— Puhuin, — sanoi de Taverney, — se on totta, hänestä juuri.
Ja hän hyräili jotain laulua, joka oli yhtä alakuloinen kuin hänen huokauksensakin.
— Jos hän inhoo teidän poikaanne ja jos hänellä on syy inhota häntä, koska hän on filosoofi, — jatkoi Balsamo, — niin on hän yhä ainakin teidän ystävänne, sillä tehän ette sitä ole.
— Filosoofiko? En, Jumalan kiitos!