Ranskan Berlinin-lähettiläästä de Ségurista kulki huhu, että hän saapui urkkimaan Preussin kuninkaan salaisuuksia rupeamalla tämän mielitiettyjen rakastajaksi. Ja Preussin kuninkaalla oli rakastajattaria!
De Ségur esittäytyi julkisessa vastaanotossa samalla hetkellä kuin
Koblenzista saapunut sanansaattaja.
Kuningas kääntyi selin Ranskan lähettilääseen ja kysyi kaikkien kuullen prinssien sanansaattajalta, kuinka Artoisin kreivi jaksoi.
Preussi luuli siihen aikaan, kuten se luulee nykyisinkin, kulkevansa saksalaisuuden etunenässä. Se eleli yhä Fredrik suuren outojen filosofisten perinnäistapojen lumoissa, samaisen Fredrikin, joka suosi turkkilaisten vastarintaa ja Puolan vallankumouksia ja samaan aikaan tukehdutti Hollannin vapauden ja jonka pitkäkyntinen hallitus kalasteli vallankumouksien sameassa vedessä siepaten milloin Neuchâtelin, milloin osan Pommeria tai Puolaa.
Frans II ja Fredrik Wilhelm olivat Ranskan näkyvät viholliset.
Toistaiseksi näkymättömiä vihollisia olivat Englanti, Venäjä ja Espanja.
Koko tämän liittoyhtymän johtajaksi oli ajateltu Ruotsin sotaista kuningasta, jättiläiseksi sonnustautunutta kääpiötä, jolla oli nimenä Kustaa III ja jota Katarina II piteli käsissään.
Frans II:n noustessa Itävallan keisarinistuimelle julkastiin seuraavanlainen manifesti:
»1. Saksan prinsseille on palautettava heidän ranskalaiset maa-alueensa — toisin sanoin tunnustettava Itävallan lääniherruus Ranskan departementeissa ja koko Ranskassa.
2. Avignon on luovutettava, jotta Provence irroitettaisiin Ranskasta, kuten ammoin oli ollut laita.
3. Kuninkuus on palautettava asemaan, jossa se oli ollut kesäkuun 23
päivänä 1789.»