Dumouriez säpsähti kuullessaan värähtelevän äänen, jonka metallisoinnusta ja korostuksesta hän tunsi sen kuningattaren ääneksi.
»Ah, madame», sanoi hän, »olisin mieluummin päättänyt tämän asian kahdenkesken kuninkaan kanssa».
»Herra», virkkoi kuningatar hymyillen Dumouriezille katkerasti ja luoden kuninkaaseen miltei halveksivan silmäyksen, »aion tehdä teille vain yhden kysymyksen».
»Minkälaisen, madame?»
»Luuletteko kuninkaan voivan sietää kauempaa Rolandin uhkailuja,
Clavièresin hävyttömyyksiä ja Servanin konnuuksia?»
»En, madame», vastasi Dumouriez, »olen niistä yhtä kiihtynyt kuin tekin. Ihailen kuninkaan kärsivällisyyttä, ja koska nyt olemme puuttuneet tähän asiaan, uskallan pyytää kuningasta muuttamaan ministeriönsä tykkänään toisenlaiseksi».
»Tykkänään?» ihmetteli kuningas.
»Niin. Teidän majesteettinne erottakoon meidät kaikki kuusi ja valitkoon, jos voi, uudet miehet, jotka eivät kuulu mihinkään puolueeseen.»
»Ei, ei», sanoi kuningas. »Minä haluan, että te jäätte, te ja kelpo Lacoste, samoin Duranthon. Mutta tehkää minulle palvelus ja vapauttakaa minut niistä kolmesta julkeasta vehkeilijästä, sillä minä vakuutan teille, herra, että kärsivällisyyteni on lopussa.»
»Se on vaarallista, sire.»