Hänet tunnettiin urheaksi mieheksi, muttei tiedetty hänen olevan näin rohkean.
Hän oli kuullut, mitä kansalliskokouksessa tapahtui, ja tuli nyt, kuten sanotaan, tarttumaan härkää sarvista.
Saapumisensa verukkeeksi Dumouriez oli turvautunut erääseen huomattavaan kirjoitukseen, joka käsitteli silloista sotavoimien tilaa. Sotaministerinä eilispäivästä lähtien hän oli osittain itse laatinut, osittain kirjoituttanut tämän selostuksen edellisenä yönä. Se sisälsi syytöksen Servania vastaan tai oikeammin de Gravea ja etenkin Narbonnea, hänen edeltäjäänsä, vastaan.
Servan oli ollut ministerinä vain kymmenen tai kaksitoista päivää.
Dumouriez tunsi itsensä voimakkaaksi. Hän tuli suoraan kuninkaan luota, jota hän oli vannottanut pysymään kaksoislupauksessaan ja vahvistamaan molemmat asetukset. Kuningas oli vastannut ei ainoastaan uudistamalla lupauksensa vaan lisäksi vakuuttamalla, että kirkonmiehet, joiden kanssa hän oli neuvotellut omantuntonsa rauhoittamiseksi, olivat kaikki olleet samaa mieltä kuin Dumouriez.
Sotaministeri astelikin oikopäätä puhujalavalle ja nousi sille koko salin tohistessa ja ulvoessa. Perille päästyään hän pyysi tyynesti puheenvuoroa. Puheenvuoro myönnettiin hirveän hälinän vallitessa. Mutta koska oltiin uteliaita kuulemaan, mitä Dumouriezilla oli sanottavaa, rauhoituttiin vähitellen.
»Hyvät herrat», aloitti hän, »kenraali Gouvion on surmattu. Jumala on palkinnut hänen uljuutensa! Hän on kuollut taistelussa Ranskan vihollisia vastaan. Hän on hyvin onnellinen! Hänen ei tarvitse enää nähdä meidän hirveää epäsopuamme! Minä kadehdin hänen kohtaloaan.»
Nämä harvat sanat, lausuttuina ylevästi ja syvän alakuloisesti, tehosivat kansalliskokoukseen. Tämä kuolonsanoma vaihtoi ensimmäisen tunnelman toiseksi. Käytiin keskustelemaan, millä tavalla kansalliskokouksen tulisi ilmaista surunvalittelunsa kenraalin perheelle, ja päätettiin, että puheenjohtaja kirjoittaisi kirjeen.
Senjälkeen Dumouriez pyysi toistamiseen puheenvuoron. Se myönnettiin.
Hän otti taskustaan paperin. Mutta tuskin hän oli lukenut otsikon, Selostus sotaministeriön toiminnasta, kun girondelaiset ja jakobiinit alkoivat ulvoa estääkseen lukemisen.