Pitkävihainen itävallatar ei halunnut Lafayettea Pariisin pormestariksi. Hän suosi Pétionia, matkatoveria Varennesin pakoretkeltä; pormestariksi päästyään tämä mies ensi töikseen aloitti taistelun kuninkaan kanssa määräämällä Tuileriein palatsin vartioitavaksi.
Pétionilla oli kaksi ystävää, jotka hän toi mukanaan kaupungintaloon:
Manuel oikealla ja Danton vasemmalla puolellaan.
Manuel oli valittu kommuunin prokuraattoriksi ja Danton hänen
apulaisekseen.
Vergniaud lausui puhujalavalta Tuilerieitä osoittaen:
»Tuosta synkeästä palatsista on kauhu monesti lähtenyt yksinvallan nimessä; palatkoon se sinne nyt lain nimessä!»
No niin, hetki oli koittanut muuttaa tuon girondelaispuhujan kaunis ja hirveä vertauskuva teoksi ja toimeksi. Kauhu oli manattava esille Saint-Antoinen esikaupungista ja työnnettävä hillittömänä, korvaa särkevien huutojen ja nyrkkiin puristuneitten kourien kannattelemana Katarina di Medicien palatsiin.
Kuka paremmin kuin se peloittava vallankumouksen taikuri, jonka nimi oli Danton, voisi loihtia sen esille?
Dantonilla oli leveät hartiat, valtava koura, atleetin rinta, jossa sykki voimakas sydän. Danton oli vallankumouksien kumahteleva isorumpu. Siihen isketyn lyönnin hän vyörytti heti mahtavana värähdyksenä rahvaan sekaan, joka humaltui sen pauhusta. Danton oli yhtäältä kosketuksessa kansan kanssa Hébertin välityksellä, toisaalta Orleansin herttuan välityksellä suhteissa valtaistuimeen. Seisten kadunkulmissa hoilaavien kamasaksojen ja valtaistuimen juurella liikkuvan kuninkaallisen prinssin välissä Dantonilla oli edessään täydellinen näppäimistö, jonka kaikki koskettimet liittyivät yhteiskunnalliseen säikeeseen.
Silmätkäämme sitä asteikkoa. Siinä on kaksi oktaavia, ja kaikki kielet
sointuvat Dantonin mahtavaan, ääneen.
Hébert, Legendre, Gonchon, Rossignol, Momoro, Brune, Huguenin,
Rotondo, Santerre, Fabre-d'Eglantine, Camille Desmoulins, Dugazon,
Lazouski, Sillery, Genlis, Orleansin herttua.